5. Wille Von Herkkusuun erehdys - Heikki Henteri

Särkemme, joista olemme kuulleet, jättivät taakseen vaarallisen Haukiluodon ja lähestyivät Kortesalmea, jonka takana oli kalojen käynnin päämäärä, Kauniit Rantamat. Kortesalmen limakon laitamille tultaessa särjet kuulivat surkeita avunhuutoja. Jokin kala oli suuressa hädässä, ja huutajan ääni tuntui särjen ääneltä.

Heikki Henteri Särkelä ehdotti, että hätään joutunutta mentäisiin auttamaan, mutta Wille von Herkkusuu ja Paksuniska olivat siihen haluttomia. Limakkohan oli kuuluisa siitä, että monet pikkukalat olivat sinne eksyneet ja joutuneet matikoiden suuhun. Matikat pitivät limakkoa kotiseutunaan ja pistivät armotta poskeensa kaikki pikkukalat, jotka limakkoon eksyivät.

Heikki Henteri päätti kuitenkin mennä, maksoi mitä maksoi, auttamaan sitä kalaa, jonka avunhuudot kuuluivat limakosta. Suurella vaivalla se sai Wille von Herkkusuun ja Paksuniskan lupaamaan, että huutelisivat aina välillä limakon laidassa merkiksi Heikki Henterille, jotta tämä osaisi takaisin limakon sokkeloista. Kammottavat muistot pitivät Iivari Uhkarohkeaa mahdollisimman kaukana limakon laidasta.

Sitten Heikki Henteri Särkelä lähti tunkeutumaan tuohon sakeaan järven aarniometsään. Siinä kasvoi kortetta, kaislaa, ahvenheinää, ruohoa, lumpeita ja vaikka mitä. Vaikeaa oli eteneminen, ja visusti oli varottava pohjamutaan piiloutuneita mateita.

Silloin tällöin kajahti limakon laidasta Paksuniskan möreä ääni, ja se piti Heikki Henterin suunnasta selvillä. Paksuniskan huutoihin yhtyivät hätään joutuneen valitukset, joista Heikki Henteri alkoi huomata melkoisen tuttuja piirteitä.

Kun Heikki Henteri pääsi lähelle erästä suurta kiveä valtavien limakasvien keskelle, hän näki onnettoman särjen vapisevan kuoleman tuskassa. Sitä lähestyi kiven takaa suuri made nimeltään Rafael Rysänkiertäjä. Tämä kolmikiloinen pohjavesien eläjä oli herännyt päiväunestaan särjen avunhuutoihin. Tuo musta pikkukalojen kauhu lähestyi nyt särkeä kiirettä pitämättä aikoen syödä sen.

- Taneli Itsekehu, mitä sinä täällä teet? hihkaisi Heikki Henteri tuntiessaan avuttoman eksyneen särjen. – Tule kiireesti perässäni, sillä muutoin olet kohta matikan mahassa!

- Uh, oh, ui, voi, ei ole enää toivoa! Uskoin erästä kulkurisärkeä, joka sanoi, että tämän limakon sisällä on suoranainen kalojen paratiisi, ja uin tänne. En osaa pois täältä, toivoni on kerta kaikkiaan mennyt. Uh, tätä pimeyttä. Matikan vatsa on minun hautani. En uskalla liikkua yhtään, sillä kiven takaa näkyvät myrkylliset silmät ovat minut lumonneet.

- Syököön matikka pohjamutaa, mutta meillä on oikeus elää, hihkaisi Heikki Henteri. – Ui perässäni ja ui niin nopeasti kuin suinkin osaat ja älyät.

Rafael Rysänkiertäjä aikoi saada yhdellä kertaa kaksi särkeä ja syöksyi ensimmäisenä Heikki Henterin kimppuun. Tämä kuitenkin väisti matikan syöksyn uimalla nopeasti ylös. Rysänkiertäjä tuli perässä, mutta vedenpintaan käyvät auringonsäteet sokaisivat sen pimeyteen tottuneet silmät.

Taneli Itsekehu vapautui äkkiä matikan myrkyllisten silmien lumouksesta ja seurasi Heikki Henteriä, joka piiloutui kiven taakse. Nopeasti antoi Heikki Henteri ohjeita:

- Sinä kuulet tuolta limakon laidasta silloin tällöin toistuvat huudot. Ne ovat bassoäänisen veljemme Paksuniskan huutoja. Jos jokin asia sattuisi meidät tässä pimeydessä erottamaan, niin ui tuota ääntä kohti, ja pian olet poissa täältä kuoleman kuopasta.

Kalaveljet selvisivät kuitenkin yhdessä pois pimeästä limakosta selville vesille. Rysänkiertäjä raivosi. Se oli harvoin epäonnistunut. Nyt sen täytyi kuitenkin tyytyä ”särkikeiton” asemasta pohjamutapuuroon. Happamena se nieli annoksensa.

Kun Heikki Henteri ja Taneli Itsekehu tulivat toisten luo, oli Wille von Herkkusuu kovasti touhussaan. Se alkoi selittää innoissaan erästä asiaa:

- Veljet ja hyvät kuomat, meitä on onnistanut. Juuri heitettiin tähän limakon laitaan pitkäsiima, ja edessämme on nyt aivan rivissä vielä kiemurtelevia kastematoja. Pojat, käykää kiinni kalojen leipään, ennen kuin suuremmat kalat, lahnat ja säynävät, ehtivät nuo herkut syödä. Nälkäni on aivan valtava.

- Hillitkää itsenne, tai emme koskaan palaa tältä matkalta, varoitti jälleen Heikki Henteri. – Jokainen mato sisältää koukun, ja sitä en halua ikinä niellä.

- Mutta kastemadot, kastemadot, ne ovat jotakin! Otetaan ja maistetaan. Ellette uskalla, niin minä näytän ensin esimerkkiä, sanoi Wille von Herkkusuu silmät kiiluen syömisen halusta.

Sitten Wille meni erään koukun luo ja alkoi siinä olevaa matoa särjen tavalla nihrata. Mainiotahan se mato oli, ja vesi tuli toisenkin kielelle syömistä katsellessa. Kuta enemmän Wille von Herkkusuu söi, sitä rohkeammaksi se tuli. Sitten se ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan otti koko madon suuhunsa ja alkoi imeskellä sen herkullista mehua. Mutta silloin…

…niin silloin tarttuikin Wille von Herkkusuu suupielestään madon sisällä olevaan koukkuun.

Wille alkoi kamalasti parkua: - Auttakaa, auttakaa! Kuka tätä olisi uskonut! Tehkää jotakin henkeni pelastamiseksi!

- Siinä sitä taas ollaan! tuumi Heikki Henteri. Olisitpas uskonut neuvojani, niin ei olisi näin käynyt. Jää nyt siihen täkykalaksi, me muut jatkamme matkaamme. (Tämän Heikki Henteri sanoi ”ulkopuolelta sydämensä”, sillä se päätti tehdä kaikkensa pelastaakseen Willen.)

- Juu, mitä me tässä enää, onhan näin yhtä kuningasehdokasta vähemmän. Lähdetään vain uimaan, jatkoi Paksuniskakin.

Wille von Herkkusuun avunpyynnöt olivat kuitenkin niin sydämeen käypiä, että Heikki Henteri Särkelä rupesi tarkemmin tutkimaan, miten saisi Willen pois koukusta. Tutkittuaan asiaa se huomasi, että koukku oli hyvin heikosti kiinni Willen suupielessä.

- Saammeko vetää sinut irti koukusta? Suupielesi tosin hiukan repeää, mutta muu ei auta. Se kyllä paranee, kyseli ja ehdotteli Heikki.

- Oi, älkää vetäkö, älkää vetäkö, se koskee niin kamalasti! Ja jos vielä valitsevat minut kuninkaaksi, niin tarvitsen molemmat suupieleni. Pyydän ja rukoilen: älkää vetäkö. Voi, mihin piti joutua, oi, voi! valitti Wille.

Heikki Henterikin joutui nyt ymmälle, sillä pulma näytti selvittämättömältä. Mutta sillin tuli apu odottamatta ja odottamattomalta taholta.

Sydämistynyt Rafael Rysänkiertäjä kuuli särkien mekastuksen pitkänsiiman tienoilta ja alkoi hiipien uida paikalle jättäen mudansyöntipuuhat toistaiseksi. Se päätti kostaa äskeisen kunnian kolahduksen ja syödä särjet suuhunsa.

Paksuniska huomasi ensiksi tulijan, nykäisi Heikki Henteriä kylkeen ja kysäisi:

- Mikä tuo musta köriläs on?

Heikki Henteri säpsähti, mutta samalla syttyi salamana ajatus sen pienessä päässä.

- Wille, Wille, nyt tulee hirmuinen, musta Rysänkiertäjä ja syö sinut suuhunsa! Pakene, pakene henkesi tähden!

Silloin Wille von Herkkusuu lähti, ja kaikki toiset särjet lähtivät. Wille kirkaisi kamalasti, kun koukku riuhtaisi sen suupielen rikki, mutta vapauskin koitti tämän tuskan tuloksena, ja kohta oli koko särkiparvi poissa ahnaan Rysänkiertäjän ulottuvilta.

Kun ne olivat jonkin matkaa uineet, alkoi Wille von Herkkusuu itkeä:

- Kuka minua nyt äänestää kuninkaaksi, kun suupieleni on tämännäköinen? Voi aatelisarvoani, voi menetettyä kuninkuuttani!

- Ehei, hyvä Wille, ei ne nyt viisaat särjet ihan suupielen perusteella kuningasta valitse. Minä ainakin äänestän sinua, jos muuten osoitat ansaitsevasi kuninkaan paikan. Lupaan unohtaa kokonaan suupielesi, sanoi Heikki. – Mutta varo vasta kaikkia herkkupaloja maistamasta!

Olkoot nämä Taneli Itsekehun ja Wille von Herkkusuun kokemukset varoittamassa meitä, ettemme ”kaikkiin limakkoihin uisi”, emmekä ”kaikkia maailman tarjoamia herkkupaloja” söisi. Sananlaskujen kirja sanoo: ” Poikani, jos synnintekijät viekoittelevat, niin älä suostu” (Sananl. 1:10). Jokainen uskovainen, joka on viettelysten edessä horjunut, on joutunut kalliin hinnan horjahduksestaan maksamaan. Neuvoisin sinua: aina kun joku tulee kiusaamaan johonkin sellaiseen, mikä on pahaa, tunnusta reilusti uskosi Jeesukseen. Viettelijät menettävät tenhovoimansa tämän nimen edessä. ”Herran nimi on vahva torni, vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi.”

Tämä rohkea Jeesuksen nimen tunnustaminen on ihmeellinen suoja leikkipaikoilla, koulussa, koulutiellä, kotona, ja kaikkialla. Kokeilepas sitä, jos tunnet, että sinua kiusataan. Tietenkin voit Jeesus-nimeä tunnustaa ja ottaa sen turvaksesi vain siinä tapauksessa, että olet uskossa Jeesukseen Kristukseen. Jos et ole, niin anna pian sydämesi hänelle, että saavuttaisit kerran ” Kauniit Rantamat”, se on, iankaikkisen elämän.

Jaakko Sahimaa