15. Sumppu alkaa tyhjentyä - Heikki Henteri

Kieltämättä tosiasiaa, jokin outo ajatus viivähti Henterin mielessä, kun tämä särkemme totesi olevansa Ville Mertasen sumpussa hätääntyneiden kalojen parissa. Tiesihän tämä kaikki paistinpannuun tai täkykalaksi joutumista. Mutta tehdäkseen toisia kaloja vapaiksi, iloisiksi ja onnellisiksi Henteri päätti panna kaikkensa alttiiksi. Henteri ei kuitenkaan kerta kaikkiaan joutanut omia asioitaan ja kohtaloitaan miettimään. Oli toimittava nopeasti, siksi se alkoi ensiksi kysellä itsekultakin syytä, miksi oli joutunut sumppuun. Padot piti laukoa ensin, että kalat neuvon saatuaan voisivat vaikkapa vähän hypätä vangitsevien raja-aitojen yli.         

Heikki Henteri: - Jos aiotte vielä kerran uida vapaassa vedessä, on jokaisen pysyttävä rauhallisena ja myös ehdottomasti tehtävä ohjeiden mukaan. Mutta nyt ensiksi: Miten olette oikein joutuneet tänne kurjaan paikkaan?

Ahven pikku Joonas: - Ui-ii-ui-oi-uioi-voi! Isä ja äitini kielsivät minua leikkimästä ahvenkatiskan nielun suulla. Halusin heille näyttää, miten pitkälle voi uida nieluun joutumatta kuitenkaan katiskaan. Sitten minä yhtäkkiä huomasin olevani katiskassa enkä osannut sieltä pois. Ui oi, kuinka äitini itkikään katiskan ulkopuolella! Mutta Mertanen nosti minut veneeseensä kehuen minua hyväksi täkykalaksi. Ui oi, uskoisin aina isää ja äitiä, jos pääsisin täältä pois!

Henteri: - Tuota samaa tapahtuu myös ihmisten maailmassa. Yltiöpäisyys ja vanhempien neuvojen halveksiminen on vienyt monta nuorta ihmistä synnin tielle ja sellaiseen vankeuteen, josta ei hevillä pois päästä. Onhan sanottu: ”Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja.” Voi, jospa jokainen nuori, varsinkin uskovainen, olisi taipuvainen noudattamaan tätä hyvää ohjetta: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” Ei kukaan ole niin vapaa ja onnellinen kuin sellainen nuori, joka uskoo Jeesukseen puhtaasta sydämestään ja seuraa Häntä. Vain Herra voi varjella ihmisen pahan ahtaista ja saastaisista katiskoista.

Ääni kalojen joukosta: - Miksi sinä, Henteri, puhut meille ihmisten asioista?

Henteri: - Opetan teitä ja lukijoitani samalla kertaa. Mutta nyt ei ole paljon aikaa sivuseikkojen selostamiseen ja lähdeajatusten tutkimiseen. Miten jouduitte tänne, kuomat?

Aatelislahna Josefinus von Kolmi Kiloinen: - Oikea olotilani on vesien syvyys. Siellä on kaikkein turvallisinta ja parasta. En tiedä, mikä minuun meni, mutta henkeäni alkoi ahdistaa siellä syvyyksissä. Jokin kulkurilahna nimeltään Luinen Laihuus, kertoi, että Maailmanrajan Rantavesissä on hyvin lämmintä ja helppoa ja suloisen nukuttavaa. Luinen Laihuus kehotti minua jättämään omat alueeni ja lähtemään hänen mukaansa. Arveluttavalta se lähteminen tuntui, mutta kun Luinen Laihuus oikein makeasti houkutteli, niin lähdin. Aluksi menikin kaikki hyvin siellä päivänpaisteisella matalikolla, mutta sitten vaivuin raukaisevaan uneen, ja voi kauheaa…

-          Nukkuessani oli Ville Mertanen kiertänyt verkkonsa sen lahdelman yli ja rannoille, jossa olin nukkumassa. Säikähdin kauheasti, kun heräsin, ja uin suoraan verkonsilmään. Kuulin vain kalamiehen sanovan: ”Tämä pannaan suolaan!” ja sitten minut heitettiin tänne sumppuun. Kauhea on kohtaloni.

Henteri: - No, tarttuiko Luinen Laihuus myös verkonsilmään?

J. von Kolmi Kiloinen: - Vielä mitä! Se oli niin laiha, että meni verkonsilmästä läpi, että solahti. Tuntui kurja nauravan mennessään kohtaloani, ja kuulin ivallisen huudon: - Annetaan sille lämmintä, mutta paistinpannussa!

Henteri: - Ihan kävi kuin Deemakselle, joka rakastui tähän maailmaan. Hirmuinen on sellaisen ihmisen tuska iankaikkisuudessa, ihmisen, joka valon saatuaan hylkää sen ja alkaa hyväillä tätä maailmaa. Lupaatko, Josefinus, että jos tästä pimeydestä vielä ulos pääset, et enää pyri vaarallisiin pintavesiin? Etkö sittenkään, vaikka sinua alettaisiin kutsua liian vanhanaikaiseksi?

Josefinus: - Ei ole toivoa, ei. Täältä siirtävät suolakalatynnyriin, oih! Mutta jos jokin ihme minut pelastaisi, en ikinä jättäisi olotilaani. En ikinä uskoisi valheellisia kulkurikaloja ja muita hepsankeikkoja. Oih, ei ole toivoa, ei!

Henteri: - Yritämme pian jotakin. Mutta täällä on vielä paljon muitakin kaloja. Miten jouduitte tänne, kuomat, miten?

Anna Stiina Turhamainen: - Olen säynävien sukua, ja herkkä mieleni on särkyä tässä kurjuudessa. En saa peilata enää kauneuttani veden kalvossa, en sukia hopeisia suomujani illasta aamuun, en maalata silmiäni. Oi, kultaiset onneni ja kauneuteni päivät ovat iäksi menneet ja vain siksi, että halusin saada yhden ainoan korun lisää.

Henteri: - No, sinäpäs nyt koko maalipurkki olet ollut. Ihan niin kuin jotkut muinaiset Siionin tyttäret.    (Jes. 3:16-24). Mitäs korua sinä halusit kaulaasi?

Anna Stiina Turha Mainen: - No, kun tuo hirmuinen Ville Mertanen istui eilen syväongella tuolla Koristekallion syvänteessä ja minä poloinen satuin olemaan siellä. Oih, maalasin juuri silloin silmäluomiani haaveillen jotakin koristusta. Niin, oih, silloin välähti silmieni edessä Villen syväonkeen kiinnitetty pilkki. Se välähti silmissäni kuin valo yössä, sen toiselta puolelta voin erottaa kauniin kuvani, ja yläosassa oli punavirheä helmi. Se oli haaveitteni koru, ja tartuin siihen heti kiinni. Oi-iiih, silloin hirveä tuska vihlaisi kiduskantaa, ja kauhea koukku tarttui suuhuni. Oi-iiih, minua alettiin kiskoa veden pintaan, koruni tippuivat, maalini karisi, silmäluomeni turposivat, ja suustani en voi enää puhus mitään, oi kauneuttani, kauneuttani.

Henteri: - No, älä välitä, Anna Stiina, kauneudestasi. Täällä sekaisessa sumpussa me olemme kaikki yhtä ihania. Luulen, että kun kadotuksen onkalo kerran nielaisee pelastumattomien ihmisten joukon, niin siellä ei enää koruilla eikä hepenillä ole arvoa, eikä kauneuskilpailuja enää pidetä. Oi, mitä onkaan elämä! Kuinka arvokkaita ne hetket, jolloin apu voidaan vielä saada. Onnellisia me kalat, kun meillä ei ole iankaikkisuudessa vastuuta asioista niin kuin ihmisillä on.

Mutta nyt, kalaveljet ja -sisaret, emme ehdi keskustella enempää. Olen vain tehnyt sen havainnon, että te kaikki olette omasta syystänne täällä. Lupaatteko korjata asiat ja olla vasta varovaisia, jos pääsette pois täältä?

Kalat: - Lupaamme, lupaamme! Auta, hyvä Henteri!

Silloin alkoi Henteri hiljaisella äänellä keskustella sumpun ulkopuolella olevien neuvonantajiensa kanssa. Uiva Ajatus ja Vaeltava Viisaus olivat saaneet pelastavan idean. He kehottivat Henteriä käyttämään samaa tapaa kalojen poistamiseksi sumpusta kuin mitä tämä oli käyttänyt päästäkseen sumppuun. Siis pintaan ja tyrskyn tullen pyrittävä yli reunan vapauteen.

Henteri otti ensin erilleen noin viidennen osan kaloista ja selosti heille suunnitelman. Merkillisen toivonsäteen kajastaessa kalojen pimeyteen nämä nöyrästi tottelivat. Yksikään ei saanut hypätä, ennen kuin lupa annettiin.

Jännitys nousi nyt huippuunsa. Mahtava aalto vyöryi kohden rantaa. Vesi pärskyi jo kauimpana olevissa rantakivissä.

Aalto nosti pinnalla olevat kalat ihan lähelle reunaa. Samassa kajahti hirveällä tarmolla Henterin vavahduttava käsky:

-          Mertasen paistinkalat, hypätkää!

Kalat tekivät työtä käskettyä. Noin 6 ½ kiloa kaloja hävisi Mertasen sumpusta.

Seuraavan aallon kohina jo kuului. Jälleen kaloja nousi pintaan. Kuului kumea karjahdus:

-          Mertasen täkykalat, hypätkää!

Kahdeksan kiloa pieniä kaloja jätti sumpun. Jäljellä oli enää vain Henteri ja joukko painavampia kaloja. Loput nousivat kehotuksesta pintaan. Voimakas tuulenpyörre toi mahtavaa aaltoa sumppua kohti. Hihkaisu:
-          Mertasen suolakalat, lähtekää!

Sumppu tyhjeni nyt niin, ettei sinne jäänyt muuta kuin kolmi- ja puolikiloinen lahna nimeltään Epäilevä Arkuus ja Henteri. Henteri jäi sitä varten, että varmistaisi sumpun tyhjentymisen.
Ei vastaa tarkoitustaan yrittää edes kuvailla sitä, miten iloisiksi vapauteen päässeet kalat tulivat. Loitompaa ne jäivät seuraamaan, mitä sumpulla nyt tapahtuisi.

-          Miksi et edes yrittänyt hypätä? kysyi Henteri jäljelle jääneeltä lahnalta. 
-          Yyh-hyyh-hyh, itki lahna.
-          Pelkäsin, etten kuitenkaan jaksaisi hypätä tarpeeksi korkealle. Pelkäsin, että putoan kuitenkin takaisin.
-          Voi pyhä yksinkertaisuus, kuului sumpusta Henterin sana.

Uutta yritystä ei ehditty kuitenkaan tehdä sillä kiivas airojen loiske kuului läheltä. Janne Rysänen ja Ville Mertanen olivat tulossa kalasta.

-          Jahka tämä tuuli tyyntyy, niin heitämme heti pitkän siiman, ja minä takaan, että saamme. Kala syö hyvin, kun osaa heittää siiman juuri silloin, kun myrsky alkaa tyyntyä. Näin tuntui Ville Mertanen puhuvan.

-          Mutta mitä pannaan syötiksi? tuntui Janne Rysänen kyselevän.
-          Pistämme joihinkin koukkuihin matosyötin ja useampaan elävän pikkukalan. Sumpussani niitä on, vaikka panisi kaksikin yhteen koukkuun. Mutta juuri nyt jähmettyi Villa Mertanen katsomaan sumppuaan. Leveä lahnan pyrstö vain vilahti aallon yläpuolella kalan hypätessä pois sumpusta. Sen mukana näytti menevän muitakin. Kiivaasti miehet vetäisivät venheen maihin ja juoksivat sumpulle. Ville oli kuin kysymysmerkki ukkospilven reunalla, ja sitten alkoi salamoida.

-          Voi minua kurjaa, kun jätin laudat pois sumpun päältä! Mikä ne nyt pani hyppimään. Eihän ne tuota ole ennen tehneet. Janne Rysänen alkoi tarkastaa sumppua. Tämä mies osasi nähdä valoisan puolen joka asiassa ja alkoikin nauraa makeasti:

-          Hyppiihän ne, kun Henteri niitä hypittää. Hah-hah-hah-haa! Siellä näkyy olevan Henteri sumpussa jonkin suuren lahnan kanssa. Muuta ei tarvittu. Kun Ville kuuli Henterin nimen, hän säntäsi verkkomökilleen. Sen seinustalta hän kahmaisi sylin lautoja ja pani ne nopeasti sumpun päälle. Pani ne niin tiiviisti, ettei Henterillä ollut minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta. Sinne jäi toisten auttaja vankeuteen.

-          Siellä pysyt, ja takaan, ettei kohta kirjoitella kirjoja Henteristä. Käristän sinut, kurja, vanhentuneessa margariinissa ja syötän kissalleni.

Läheisellä pellolla oli kaksi miestä töissä. Ville juoksi pellon reunaan ja huusi:

-          Tulkaa, miehet, avuksi! Nostetaan sumppu ylös! Minulta eivät monesti kalat karkaa yhden särjen tähden. Miehet, Jahvetti Kannonvääntäjä ja Kyösti Savisaapas, lähtivät rauhallisesti kävelemään rantaa kohti. Jos Epäilevä Arkuus olisi uskaltanut hypätä, silloin kun sille suotiin ainutlaatuinen tilaisuus pelastua, ei Henteri olisi joutunut tähän tukalaan tilanteeseen.

Tehnetköhän muuten sinäkin, nuori lukijani, vähän samalla tavalla, kun Jumala kutsuu sinua pelastukseen ja vain yksi askel erottaa sinut elämästä? Tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu. Älä pelkää ”sumppuun” putoamista. Herra voi varjella sinut ”sumpun” ulkopuolella.

Niin, mutta miten nyt laitat suusi, Henteri parka? ...Ville Mertasen sumpussa on pohja. Palataan asiaan...

Jaakko Sahimaa

14. Henteri Sumpussa - Heikki Henteri

Henteri liikutteli hiljalleen pyrstöään särkien kuukausikokouksessa Koppakuoriaisen luodolla. Tämä tiesi sitä, että se ei ollut tyytyväinen viime päivien toimettomuuteen. Toimettomuus tappaa. Tämä periaate on voimassa kaikkialla. Eiköhän tuo liene koettua myös nuorten uskovaisten elämässä. Onneksi ei uskovaisten tarvitse olla joutilas enempää hengellisessä kuin maallisessakaan mielessä. Työtä on, ja sitä riittää.

Mahdottoman ärmäkkä länsituuli aaltoilutti Koppakuoriaisen luodon ympärillä olevia vesiä juuri silloin, kun Henteri siellä kalojen elementissä liikutteli tyytymättömänä pyrstöään. 

Juuri silloin ui ähkien ja hikoillen särkiparven luo vakoilijasärki Uiva Ajatus. Tämän tehtävänä oli kierrellä särkiparven ympärillä lähellä ja kauempana ja varoittaa sitä mahdollisista vaaroista.                                           

Kun Henteri näki Uivan Ajatuksen olevan ulkomuodoltaan kuin huutomerkki kysymysmerkkitehtaalla, niin se riensi nopeasti ottamaan selvää, mitä vakoilijasärjelle oli tapahtunut. Muukin parvi kokoontui jännittyneenä tiiviimpään muodostelmaan.

Uiva Ajatus alkoi hengästyneenä puhua:

-        Hyvät kuomat! Ystävävihollisemme Ville Mertanen on ollut raivoissaan sen jääkylvyn vuoksi, jonka Henteri hänelle keväällä järjesti. Ei ainoastaan särjet, vaan myös muut kalat ovat saaneet tuntea Villen rautaisen otteen yhdyskunnissaan. Kaikkein hirveintä on se, että Ville Mertanen on tehnyt venevalkamaansa sumpun ja kiduttaa siinä saamiaan kaloja monta päivää. Siihen, samaan sumppuun, hän työntää saamansa kalat elävinä. Pelottavaa asiassa on se, että pienet ahvenet ja särjet, säynävät ja lahnat joutuvat sumpussa suurten petohaukien joukkoon. Ainainen itku ja valitus kuuluu sumpusta, kun ui sen vierelle kuulostamaan.

-        Mikä on sumppu? kysyi pelästynyt särkiparvi.

-        Se on sellainen veteen upotettu, katiskaverkosta tehty häkki, jonka sivut ovat ainakin kolmekymmentä särjenmittaa. Sieltä ei pääse pois, ei sitten millään. Kun Ville tarvitsee jonkin kalan käyttöönsä, hän ottaa sen sieltä ylös haavilla. Päällys sumpussa on joskus auki.

Joku särjistä uteli edelleen:

-          Mitä varten noin kuuluisa kalamies kuin Ville Mertanen panee sumppuunsa myös pieniä särkiä ja ahvenia? Ei kai hän syömisen tähden ole pikkukaloista kiinnostunut, vai mitä?

Uiva Ajatus selitti edelleen:

-         Eihän toki. Mutta sepä onkin pienten kalojen kohdalta surkeinta, että ne joutuvat Villen koukkuun täkykaloiksi suurempia pyydystämään. Täkykala on siis sellainen saaliin viettelijä, mutta tuskallista se vietteleminen on, kun koukku on omassa ruumiissa

Eräs särki, nimeltään Vaeltava Viisaus, esitti sivuhuomautuksen:

-        Niin käy myös ihmisille, suurille ja pienille, kun sielujen vihollisen koukkuun ja sumppuun joutuvat. Vaikka kadotuksen koukku joskus kuinka polttaisi omaatuntoa, täytyy vain koettaa vietellä toista syntiin. Tämä on vielä hirveämpää kuin täkykalana oleminen.

Säädetyssä kalojen yhteyttä tarkoittavassa järjestyksessä esitti Henteri särkien kokouksen vanhimmille pyynnön saada lähteä Ville Mertasen sumpulle vankeuteen joutuneita kaloja auttamaan. Jussi Jahvetinpoika Punasilmä ja Arpinaama olivat sitä mieltä, että Henteri saisi lähteä. Apusärkiä luvattiin antaa Henterin mukaan niin paljon, kuin tämä tahtoisi.

Henteri tyytyi ottamaan mukaansa vain Uivan Ajatuksen ja Vaeltavan Viisauden. Innokkaita lähtijöitä olisi kyllä ollut paljon, mutta Henteri tiesi, että todellisen vaaran uhatessa tarvitaan muutakin kuin hetken innostusta.

Niinpä kalamme lähtivät uimaan Ville Mertasen sumpulle kovassa aallokossa, muun parven jäädessä Koppakuoriaisen luodolle. Ne olivat hirveän vihaisia Henterille tämän edesottamuksien johdosta haukimaailman suhteen.

Uiva Ajatus, Vaeltava Viisaus ja Henteri ottivat heti suoran kurssin syvemmälle, sillä rannikon pintavesissä räpiköiminen oli vaikeaa ja vaarallistakin kovassa aallokossa. Lähetysviestin viejien on nähkääs osattava sukeltaa muuallekin kuin maailmanrajan rantavesiin ja epärehellisyyden rajavirtoihin. Muuten ei voi toista auttaa.

Kaamea valitusitku, jota kalamiehet eivät ymmärtäneet, kuului jo kauas Ville Mertasen sumpulta. Särkemme kiersivät jonkin aikaa sumppua ja koettivat neuvoa hätään joutuneita. Mutta vankeus oli niin sokaissut sisälle joutuneet, etteivät ne ymmärtäneet ulkopuolelta tulevia neuvoja. Särkemme alkoivat lyhyen neuvottelun.

Heikki Henteri: - Tuolla sumpussa tuntuu olevan suuri määrä isompia ja pienempiä kaloja; onneksi ei taida olla yhtään haukea. Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen. Mielessäni välähti toimintasuunnitelma, mutta nyt olisi saatava kalat kuuntelemaan. Mutta mitenkä, särkiveljet, mitenkä?

Vaeltava Viisaus: - Olen kuullut ihmisten maailmasta sellaisen asian, että puhujan on osattava asettua niiden tasolle, joille aikoo jotakin puhua. Jos aiomme noiden sumpussa olevien hyväksi jotakin tehdä, niin yhden meistä on hypättävä sumppuun. Sinne näyttää olevan mahdollisuus mennä, koska päällyslaudat jostakin syystä ovat unohtuneet pois. Kun kalat näkevät, että joku tulee vapaaehtoisesti niiden luo tuonne kuoleman kehykseen, niin eivätköpähän ne vain ala kuunnella. Olen sitä mieltä, että ensin on uhrauduttava ja sitten vasta puhuttava, ja tällä toimenpiteellä puhuja näin vaikeassa tilanteessa lunastaa itselleen oikeuden puhumiseen. En esitä tätä neuvoa minään lakina, mutta olettaisin asian olevan näin.

Heikki Henteri: - Tuntuu siltä, että minä olen sopiva särki hyppäämään tuonne sumppuun. Eihän kalojen sota yhtä särkeä kaipaa; jos tuhoudun, niin tuhoudun. Jos Ville Mertanen paistaa minut voissa ja vehnäjauhossa, niin kertokaa terveisiä kalaveljille. Mutta miten päästä sumppuun? Reuna näyttää melko korkealta.

Uiva Ajatus: - Jää kuitenkin sinä tälle puolen, minä menen sumppuun. Minun menetykseni ei ole niin vahingollinen särkiparvelle kuin sinun.

Heikki Henteri: - Kiitos sinulle, Uiva Ajatus, mutta salli minun tehdä tämä. Kurjien hätähuuto särkee sydämeni. Paljasta suunnitelmasi, miten päästä tuonne sisälle. Ole sinä tässä lähistöllä ja anna neuvojasi. Älyni toiminta ei ole niin rasvattua kuin sinun.

Uiva Ajatus: - Säälittää kovin neuvoa sinua, mutta sumppuun pääseminen on yksinkertaista tällä myrskyllä. Tarvitsee vain nousta lähelle veden pintaa ja odottaa, kunnes suuri aalto saapuu. Olen havainnut, että suurimmat laineet lyövät yli sumpun reunan. Kun sopivalla hetkellä hivenen pompahtaa, niin on tuossa paikassa sumpussa.

Toiset särjet, nousivat yhdessä Henterin kanssa veden pintaan antaakseen tälle merkin, koska piti vähän hypätä. Hirmuinen länsimyrskyn painama aalto vyöryikin pian rantaa kohden. Kun sen tyrsky oli saavuttamaisillaan sumpun reunan, kuului kumea karjaisu:

          -  Nyt, Henteri, nyt!

Sinihopeinen särki välähti ilmassa ja pääsi vaivattomasti Ville Mertasen sumppuun. Pienet ahvenet, säynävät, särjet ja lahnat olivat ällikällä lyötyjä. Ne unohtivat hetkeksi kurjuutensa, sillä elävän, terveen särjen hyppy kuoleman odotushuoneeseen, kätki varmasti itseensä jonkin pelastumismahdollisuuden toisia varten. Joka tapauksessa kalat jäivät jännityksellä odottamaan, minkälaisen pelastuksen Henteri heille ilmoittaisi.

Mutta sumpun ulkopuolelta kuului harvasanaista keskustelua:

Vaeltava Viisaus: - Tuo on ainoa tapa edistää pelastumisen suurta asiaa nyt. On jaettava kohtalo pelastettavien kanssa. Olen kuullut, että ihmisten suuri auttaja Jeesus kulki kerran tuon saman tien, uhritien, niin antautuneesti kuin kukaan kulkea voi. Hänen uhrinsa tuloksena ovat monet ihmiset päässeet iankaikkiseen elämään. Jos kuka, niin juuri Hän meni sinne, missä pelastettavat olivat. Jospa kaikki nuoret Jeesuksen seuraajat käsittäisivät, miten sisältörikas asia on uhrautua maailman parhaimman asian, Kristuksen asian, tähden, niin kaikki kevytmielinen välinpitämättömyys varmasti jäisi elämästä pois.

Uiva Ajatus: - Mitenkä he mielestäsi voivat uhrautua?

Vaeltava Viisaus: - Henteri hyppäsi kokonaan eikä osittain tuonne kuoleman sumppuun. Evääkään tuosta kalasta ei näy tällä helpommalla puolella. Sama tie on myös nuoren kristityn kuljettava siten, että silmät, korvat, suu, kädet, jalat ja kaikki on annettava kokonaan Kristukselle. Kevytmielisen nuoren mielestä tämä on liian vanhanaikaista ja ahdasmielistä. Mutta toivottavasti me saamme täällä sumpussa havainto-opetuksen siitä, että suuren asian tähden kannattaa uhrautua.

Jaakko Sahimaa