15. Sumppu alkaa tyhjentyä - Heikki Henteri

Kieltämättä tosiasiaa, jokin outo ajatus viivähti Henterin mielessä, kun tämä särkemme totesi olevansa Ville Mertasen sumpussa hätääntyneiden kalojen parissa. Tiesihän tämä kaikki paistinpannuun tai täkykalaksi joutumista. Mutta tehdäkseen toisia kaloja vapaiksi, iloisiksi ja onnellisiksi Henteri päätti panna kaikkensa alttiiksi. Henteri ei kuitenkaan kerta kaikkiaan joutanut omia asioitaan ja kohtaloitaan miettimään. Oli toimittava nopeasti, siksi se alkoi ensiksi kysellä itsekultakin syytä, miksi oli joutunut sumppuun. Padot piti laukoa ensin, että kalat neuvon saatuaan voisivat vaikkapa vähän hypätä vangitsevien raja-aitojen yli.         

Heikki Henteri: - Jos aiotte vielä kerran uida vapaassa vedessä, on jokaisen pysyttävä rauhallisena ja myös ehdottomasti tehtävä ohjeiden mukaan. Mutta nyt ensiksi: Miten olette oikein joutuneet tänne kurjaan paikkaan?

Ahven pikku Joonas: - Ui-ii-ui-oi-uioi-voi! Isä ja äitini kielsivät minua leikkimästä ahvenkatiskan nielun suulla. Halusin heille näyttää, miten pitkälle voi uida nieluun joutumatta kuitenkaan katiskaan. Sitten minä yhtäkkiä huomasin olevani katiskassa enkä osannut sieltä pois. Ui oi, kuinka äitini itkikään katiskan ulkopuolella! Mutta Mertanen nosti minut veneeseensä kehuen minua hyväksi täkykalaksi. Ui oi, uskoisin aina isää ja äitiä, jos pääsisin täältä pois!

Henteri: - Tuota samaa tapahtuu myös ihmisten maailmassa. Yltiöpäisyys ja vanhempien neuvojen halveksiminen on vienyt monta nuorta ihmistä synnin tielle ja sellaiseen vankeuteen, josta ei hevillä pois päästä. Onhan sanottu: ”Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja.” Voi, jospa jokainen nuori, varsinkin uskovainen, olisi taipuvainen noudattamaan tätä hyvää ohjetta: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” Ei kukaan ole niin vapaa ja onnellinen kuin sellainen nuori, joka uskoo Jeesukseen puhtaasta sydämestään ja seuraa Häntä. Vain Herra voi varjella ihmisen pahan ahtaista ja saastaisista katiskoista.

Ääni kalojen joukosta: - Miksi sinä, Henteri, puhut meille ihmisten asioista?

Henteri: - Opetan teitä ja lukijoitani samalla kertaa. Mutta nyt ei ole paljon aikaa sivuseikkojen selostamiseen ja lähdeajatusten tutkimiseen. Miten jouduitte tänne, kuomat?

Aatelislahna Josefinus von Kolmi Kiloinen: - Oikea olotilani on vesien syvyys. Siellä on kaikkein turvallisinta ja parasta. En tiedä, mikä minuun meni, mutta henkeäni alkoi ahdistaa siellä syvyyksissä. Jokin kulkurilahna nimeltään Luinen Laihuus, kertoi, että Maailmanrajan Rantavesissä on hyvin lämmintä ja helppoa ja suloisen nukuttavaa. Luinen Laihuus kehotti minua jättämään omat alueeni ja lähtemään hänen mukaansa. Arveluttavalta se lähteminen tuntui, mutta kun Luinen Laihuus oikein makeasti houkutteli, niin lähdin. Aluksi menikin kaikki hyvin siellä päivänpaisteisella matalikolla, mutta sitten vaivuin raukaisevaan uneen, ja voi kauheaa…

-          Nukkuessani oli Ville Mertanen kiertänyt verkkonsa sen lahdelman yli ja rannoille, jossa olin nukkumassa. Säikähdin kauheasti, kun heräsin, ja uin suoraan verkonsilmään. Kuulin vain kalamiehen sanovan: ”Tämä pannaan suolaan!” ja sitten minut heitettiin tänne sumppuun. Kauhea on kohtaloni.

Henteri: - No, tarttuiko Luinen Laihuus myös verkonsilmään?

J. von Kolmi Kiloinen: - Vielä mitä! Se oli niin laiha, että meni verkonsilmästä läpi, että solahti. Tuntui kurja nauravan mennessään kohtaloani, ja kuulin ivallisen huudon: - Annetaan sille lämmintä, mutta paistinpannussa!

Henteri: - Ihan kävi kuin Deemakselle, joka rakastui tähän maailmaan. Hirmuinen on sellaisen ihmisen tuska iankaikkisuudessa, ihmisen, joka valon saatuaan hylkää sen ja alkaa hyväillä tätä maailmaa. Lupaatko, Josefinus, että jos tästä pimeydestä vielä ulos pääset, et enää pyri vaarallisiin pintavesiin? Etkö sittenkään, vaikka sinua alettaisiin kutsua liian vanhanaikaiseksi?

Josefinus: - Ei ole toivoa, ei. Täältä siirtävät suolakalatynnyriin, oih! Mutta jos jokin ihme minut pelastaisi, en ikinä jättäisi olotilaani. En ikinä uskoisi valheellisia kulkurikaloja ja muita hepsankeikkoja. Oih, ei ole toivoa, ei!

Henteri: - Yritämme pian jotakin. Mutta täällä on vielä paljon muitakin kaloja. Miten jouduitte tänne, kuomat, miten?

Anna Stiina Turhamainen: - Olen säynävien sukua, ja herkkä mieleni on särkyä tässä kurjuudessa. En saa peilata enää kauneuttani veden kalvossa, en sukia hopeisia suomujani illasta aamuun, en maalata silmiäni. Oi, kultaiset onneni ja kauneuteni päivät ovat iäksi menneet ja vain siksi, että halusin saada yhden ainoan korun lisää.

Henteri: - No, sinäpäs nyt koko maalipurkki olet ollut. Ihan niin kuin jotkut muinaiset Siionin tyttäret.    (Jes. 3:16-24). Mitäs korua sinä halusit kaulaasi?

Anna Stiina Turha Mainen: - No, kun tuo hirmuinen Ville Mertanen istui eilen syväongella tuolla Koristekallion syvänteessä ja minä poloinen satuin olemaan siellä. Oih, maalasin juuri silloin silmäluomiani haaveillen jotakin koristusta. Niin, oih, silloin välähti silmieni edessä Villen syväonkeen kiinnitetty pilkki. Se välähti silmissäni kuin valo yössä, sen toiselta puolelta voin erottaa kauniin kuvani, ja yläosassa oli punavirheä helmi. Se oli haaveitteni koru, ja tartuin siihen heti kiinni. Oi-iiih, silloin hirveä tuska vihlaisi kiduskantaa, ja kauhea koukku tarttui suuhuni. Oi-iiih, minua alettiin kiskoa veden pintaan, koruni tippuivat, maalini karisi, silmäluomeni turposivat, ja suustani en voi enää puhus mitään, oi kauneuttani, kauneuttani.

Henteri: - No, älä välitä, Anna Stiina, kauneudestasi. Täällä sekaisessa sumpussa me olemme kaikki yhtä ihania. Luulen, että kun kadotuksen onkalo kerran nielaisee pelastumattomien ihmisten joukon, niin siellä ei enää koruilla eikä hepenillä ole arvoa, eikä kauneuskilpailuja enää pidetä. Oi, mitä onkaan elämä! Kuinka arvokkaita ne hetket, jolloin apu voidaan vielä saada. Onnellisia me kalat, kun meillä ei ole iankaikkisuudessa vastuuta asioista niin kuin ihmisillä on.

Mutta nyt, kalaveljet ja -sisaret, emme ehdi keskustella enempää. Olen vain tehnyt sen havainnon, että te kaikki olette omasta syystänne täällä. Lupaatteko korjata asiat ja olla vasta varovaisia, jos pääsette pois täältä?

Kalat: - Lupaamme, lupaamme! Auta, hyvä Henteri!

Silloin alkoi Henteri hiljaisella äänellä keskustella sumpun ulkopuolella olevien neuvonantajiensa kanssa. Uiva Ajatus ja Vaeltava Viisaus olivat saaneet pelastavan idean. He kehottivat Henteriä käyttämään samaa tapaa kalojen poistamiseksi sumpusta kuin mitä tämä oli käyttänyt päästäkseen sumppuun. Siis pintaan ja tyrskyn tullen pyrittävä yli reunan vapauteen.

Henteri otti ensin erilleen noin viidennen osan kaloista ja selosti heille suunnitelman. Merkillisen toivonsäteen kajastaessa kalojen pimeyteen nämä nöyrästi tottelivat. Yksikään ei saanut hypätä, ennen kuin lupa annettiin.

Jännitys nousi nyt huippuunsa. Mahtava aalto vyöryi kohden rantaa. Vesi pärskyi jo kauimpana olevissa rantakivissä.

Aalto nosti pinnalla olevat kalat ihan lähelle reunaa. Samassa kajahti hirveällä tarmolla Henterin vavahduttava käsky:

-          Mertasen paistinkalat, hypätkää!

Kalat tekivät työtä käskettyä. Noin 6 ½ kiloa kaloja hävisi Mertasen sumpusta.

Seuraavan aallon kohina jo kuului. Jälleen kaloja nousi pintaan. Kuului kumea karjahdus:

-          Mertasen täkykalat, hypätkää!

Kahdeksan kiloa pieniä kaloja jätti sumpun. Jäljellä oli enää vain Henteri ja joukko painavampia kaloja. Loput nousivat kehotuksesta pintaan. Voimakas tuulenpyörre toi mahtavaa aaltoa sumppua kohti. Hihkaisu:
-          Mertasen suolakalat, lähtekää!

Sumppu tyhjeni nyt niin, ettei sinne jäänyt muuta kuin kolmi- ja puolikiloinen lahna nimeltään Epäilevä Arkuus ja Henteri. Henteri jäi sitä varten, että varmistaisi sumpun tyhjentymisen.
Ei vastaa tarkoitustaan yrittää edes kuvailla sitä, miten iloisiksi vapauteen päässeet kalat tulivat. Loitompaa ne jäivät seuraamaan, mitä sumpulla nyt tapahtuisi.

-          Miksi et edes yrittänyt hypätä? kysyi Henteri jäljelle jääneeltä lahnalta. 
-          Yyh-hyyh-hyh, itki lahna.
-          Pelkäsin, etten kuitenkaan jaksaisi hypätä tarpeeksi korkealle. Pelkäsin, että putoan kuitenkin takaisin.
-          Voi pyhä yksinkertaisuus, kuului sumpusta Henterin sana.

Uutta yritystä ei ehditty kuitenkaan tehdä sillä kiivas airojen loiske kuului läheltä. Janne Rysänen ja Ville Mertanen olivat tulossa kalasta.

-          Jahka tämä tuuli tyyntyy, niin heitämme heti pitkän siiman, ja minä takaan, että saamme. Kala syö hyvin, kun osaa heittää siiman juuri silloin, kun myrsky alkaa tyyntyä. Näin tuntui Ville Mertanen puhuvan.

-          Mutta mitä pannaan syötiksi? tuntui Janne Rysänen kyselevän.
-          Pistämme joihinkin koukkuihin matosyötin ja useampaan elävän pikkukalan. Sumpussani niitä on, vaikka panisi kaksikin yhteen koukkuun. Mutta juuri nyt jähmettyi Villa Mertanen katsomaan sumppuaan. Leveä lahnan pyrstö vain vilahti aallon yläpuolella kalan hypätessä pois sumpusta. Sen mukana näytti menevän muitakin. Kiivaasti miehet vetäisivät venheen maihin ja juoksivat sumpulle. Ville oli kuin kysymysmerkki ukkospilven reunalla, ja sitten alkoi salamoida.

-          Voi minua kurjaa, kun jätin laudat pois sumpun päältä! Mikä ne nyt pani hyppimään. Eihän ne tuota ole ennen tehneet. Janne Rysänen alkoi tarkastaa sumppua. Tämä mies osasi nähdä valoisan puolen joka asiassa ja alkoikin nauraa makeasti:

-          Hyppiihän ne, kun Henteri niitä hypittää. Hah-hah-hah-haa! Siellä näkyy olevan Henteri sumpussa jonkin suuren lahnan kanssa. Muuta ei tarvittu. Kun Ville kuuli Henterin nimen, hän säntäsi verkkomökilleen. Sen seinustalta hän kahmaisi sylin lautoja ja pani ne nopeasti sumpun päälle. Pani ne niin tiiviisti, ettei Henterillä ollut minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta. Sinne jäi toisten auttaja vankeuteen.

-          Siellä pysyt, ja takaan, ettei kohta kirjoitella kirjoja Henteristä. Käristän sinut, kurja, vanhentuneessa margariinissa ja syötän kissalleni.

Läheisellä pellolla oli kaksi miestä töissä. Ville juoksi pellon reunaan ja huusi:

-          Tulkaa, miehet, avuksi! Nostetaan sumppu ylös! Minulta eivät monesti kalat karkaa yhden särjen tähden. Miehet, Jahvetti Kannonvääntäjä ja Kyösti Savisaapas, lähtivät rauhallisesti kävelemään rantaa kohti. Jos Epäilevä Arkuus olisi uskaltanut hypätä, silloin kun sille suotiin ainutlaatuinen tilaisuus pelastua, ei Henteri olisi joutunut tähän tukalaan tilanteeseen.

Tehnetköhän muuten sinäkin, nuori lukijani, vähän samalla tavalla, kun Jumala kutsuu sinua pelastukseen ja vain yksi askel erottaa sinut elämästä? Tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu. Älä pelkää ”sumppuun” putoamista. Herra voi varjella sinut ”sumpun” ulkopuolella.

Niin, mutta miten nyt laitat suusi, Henteri parka? ...Ville Mertasen sumpussa on pohja. Palataan asiaan...

Jaakko Sahimaa