9. Kuningas ehdokkaita harmittaa - Heikki Henteri

Uidessaan Kauniita Rantoja kohden särjet joutuivat ohittamaan erään niille erikoisen ihanteellisen paikan, jota kutsuttiin Koppakuoriaisen luodoksi. Vedet tällä kohtaa olivat matalia ja ruohoisia. Luodon ympärillä oli toisin paikoin äkkijyrkkiä syvänteitä, mutta ne näyttivät olevan erikoisen hyviä talvehtimispaikkoja. Kuningasehdokkaat tapasivat vain hyvin vähän paikallisia särkiä, sillä luodolla asusteli muutamia pahanilkisiä haukia, mm. Piikkikita ja Lihava Ilkeys. Nämä pitivät huolen siitä, etteivät paikalliset särjet tähän mennessä olleet saaneet liian hyviä elinehtoja.

Kuningasehdokkaat eivät kuitenkaan jääneet nauttimaan Koppakuoriaisen luodon antimista ja ihanuudesta, sillä matkan oli vielä jatkuttava. Henteri huomasi kuitenkin, että toiset särjet uivat eteenpäin hyvin haluttomasti. Vihdoin viimein kuului jonon perältä möreä ja raskas huokaus. Paksuniskan uinti oli nimittäin vaivalloista, koska sille tuon kauhean ilmalennon jälkeen olisi ollut lepo tarpeen. Siksipä se oli Henteriltä salaa ehdotellut toisille särjille erästä asiaa, ja nämä olivat heti taipuneet tuumaan. Tuuma piti nyt julkaista, ja siitä johtui tuo raskas huokaus.

Paksuniska: - Meitä harmittaa. Kovasti harmittaa…

Henteri: - Mikä teitä harmittaa? Päämäärähän on jo lähellä.

Paksuniska: - No, kun tämä uinti on ihan turhaa. Kuka meistä neljästä enää tohtii kuningasehdokkaaksi asettua? Jos et sinä, Henteri, olisi meitä auttanut, niin ei meistä olisi jäljellä muuta kuin ikävä muisto. Minä luovun ehdokkuudesta.

Iivari Uhkarohkea: - Minä olen mielessäni luopunut jo aikoja sitten. Uin tässä vain joukon jatkona.

Taneli Itsekehu: - Ei minustakaan tule kuningasta. Suomut nousevat vieläkin pystyyn, kun muistelen sitä pimeyttä, mistä minut pelastitte.

Henteri: - Minä luovun myös. Parvessamme siellä kotirannoilla on monta viisasta särki vanhinta. En minäkään millään rupea kuninkailemaan niiden kustannuksella, vaikka ehdotinkin tätä kilpailua.

Wille von Herkkusuu: - Ööhöm, öö, Aatelinen vereni ja sukuni kunnia ei kärsi peräytymistä. Siitä huolimatta, että suupieleni on rikki, aion pysyä ehdokkuudessani. Näyttää kuin kuninkuus lankeaisi minulle luonnostaan syntymäni, säätyni ja rohkeuteni perusteella. Alan oivaltaa, että ihan turhaan hätäilin, vaikka olinkin kiinni koukussa tuolla takavesillä. Ellei Henteri olisi minua niin pahoin säikäyttänyt, niin suupieleni olisi ehjänä. Aatelinen henkeni huutaa kuninkuutta.

Paksuniska aikoi antaa Willelle melkoisen kurituksen, mutta hymyilevä Henteri vinkkasi tätä olemaan vaiti. Päätään kalojen kankeudella pudisteleva Paksuniska teki kuitenkin uuden ehdotuksen.

Paksuniska: - Kuten olette huomanneet, nämä Koppakuoriaisen luodon vedet ovat ihanteellisia asuinpaikkoja särjille. Muistaakseni me samalla, kun lähdimme kilpailemaan särkien kuninkuudesta, lähdimme myös etsimään parvellemme parempia elinvesiä. Tehkää te nyt, hyvät kuomat, niin, että käännytte takaisin ja uitte parvenne luo viemään tietoa tästä hyvästä paikasta. Uskoisin, että parvemme oitis jättää entiset niukkaruokoiset vedet ja ui tänne. Onhan täällä varmaan pahoja haukia niin kuin muuallakin, mutta Henteri näyttää olevan mestari toimittamaan ne kalanpyydykseen. Minä jäisin tänne siksi aikaa toipumaan ilmalentoni seuraamuksista, sillä olen vielä kovasti huonovointinen. Tuolta alakiven lomasta seurailen samalla haukien liikkeitä ja laskeskelen niiden lukumäärän. Uskon, että päivän tai parin kuluttua näen taas teidät ja paljon muita särkiä sen lisäksi.

Koska Paksuniskan ehdotuksessa oli tavattomasti järkeä, hyväksyivät toiset sen ilman muuta. Arvonsa tunteva Wille vain oli jupistelevinaan vastaan ja moitiskeli sitä, että käännytään väliltä takaisin. Se oli kuitenkin sitä särkien diplomatiaa, joka on niin kovin tunnettua ministereitten ja presidenttien neuvotteluissa. Totta puhuen se oli mielessään hyvillään tästä ehdotuksesta ja olisi kai jäänyt Paksuniskan kumppaniksi toisia odottamaan, ellei sillä olisi ollut toivoa tuosta suuresta tavoittelemastaan kuninkuudesta.

Paksuniskan jäädessä paistattelemaan päivää Koppakuoriaisen luodolle läksivät toiset suorinta ja syvintä tietä parvena luo. Eiväthän ne siinä matkassa viikkokausia viipyneetkään, sillä matka ei loppujen lopuksi ollut pitkä. Matkanteko vain oli ollut työlästä Koppakuoriaisen luodolle tultaessa edellä kerrotuista syistä.

Iloisena ja suurella jännityksellä otti särkiparvi vastaan pitkään viipyneet kuningasehdokkaat, ja ilo oli sitäkin suurempi, kun kuultiin Paksuniskan olevan elossa ja hyvässä turvassa. Kun lisäksi kuultiin viesti Koppakuoriaisen luodolla olevista hyvistä ruokapaikoista, sovittiin, että suureen muuttopuuhaan ryhdytään heti. Ennen lähtöä oli kuitenkin ratkaistava hyvin tärkeä asia – särkien kuninkuus.

Arpinaama: - Tjaah, ennen kuin hidas matkantekomme Koppakuoriaisen luodolle alkaa, on meidän lopultakin ratkaistava, kuka meitä johtaa ja opastaa. Ovatko arvoisat kuningasehdokkaat pysyneet ehdokkuudessaan?

Iivari Uhkarohkea: - Omasta ja Paksuniskan puolesta ilmoitan, että emme pyri enää kuninkaaksi.

Arpinaama: - Syy kieltäytymiseen on sanottava.
Iivari Uhkarohkea: - Olemme vajavaisia kuninkaaksi. Vain Heikki Henteri on kelvollinen kuninkaaksi. Hän pelasti meidät varmasta kuolemasta.
Arpinaama: - Tämäpä on hämmästyttävää! Iivari on muuttunut kuin uudeksi särjeksi. En ole pitkään aikaan kuullut näin jaloa lausuntoa täällä vetten alla. Kuplat kertokoot tästä kirjoittajalle. Entäpä te muut?

Taneli Itsekehu: - Kaiken järjen nimessä valittakoon Henteri kuninkaaksi. Minä pysyttelen tästä lähtien parven jälkipäässä joukon jatkona. Siis luovun ehdokkuudesta.

Arpinaama: - Asiat näyttävät sujuvan yllätysten merkeissä. Ui, Henteri, ylemmä, ui! Mitä sinulla on sanottavana tähän?

Henteri: - Sillä perusteella, etten käynyt perillä asti, minä kieltäydyn kuninkuudesta ja ehdokkuudesta. Minun olisi pitänyt uida Kauniit Rantamat nimiseen paikkaan, mutta pyörsin takaisin Koppakuoriaisen luodolta. Koska en suorittanut annettua tehtävää, ei minusta ole johtajaksi. Johtajan on toteutettava johdettavien toivomuksia, ellei hän tahdo olla tyranni.

Arpinaama: - Tämä on tekosyy, mutta kylläkin särkien perustuslain mukaan pätevä. Neljä kuningasehdokasta on siis poissa pelistä. Jäljellä on vain Wille von Herkkusuu. Pysyykö arvon Wille ehdokkuudesta?

Särkiparveen oli jo jotakin tietä levinnyt tieto Willelle matkalla sattuneista kommelluksista. Revennyt aatelinen suupieli todisteli, että jutut olivat tosia. Kuten kaikki ovat havainneet, ei särjen suu helposti levittäydy hymyyn, sillä särkikala on luonnostaan vakava kuin tullimies, mutta nyt, kun Wille ui ylemmä puhujan paikalle, vetäytyivät tuhannet pyöreät suut hymyyn. Arpinaama piti kuitenkin kokouksen ohjia lujasti huostassaan eikä sallinut tirskuntaa. Willen oli annettava puhua.

Wille von Herkkusuu: - Tjaah, en näe mitään syytä kuningas ehdokkuudesta luopumiseen. Jos tunnette särkien lakeja edes puolittain, niin kuninkuus jo nyt kuuluu minulle. Minulla on ideat, minulla on aatteet, minulla on vanha suku. Katsokaa suomujeni kuninkaallista välkettä. Lakikirjamme sanoo, että jäljellä oleva
ehdokas on valittava kuninkaaksi. Muistutan myös siitä, että minä olisin estetty sitä tekemästä. Älkää tuijottako suupieleeni; se paranee kyllä siitä aikanaan.

Nyt tarvittiin nopeasti lakimiestä selvittämään tilannetta, sillä särkiparven hymy muuttui irvistykseksi. Ne eivät olisi millään. Jussi Jahvetinpoika Punasilmä tunsi särkien lait ja ui puhujanpaikalle suorittamaan Arpinaaman kanssa kuninkaan valintaa.

Jussi Jahvetinpoika: - Niin, Wille on oikeassa. Noin juuri lakimme sanoo. Mutta särkien perustuslain seitsemässadas pykälä, viidestoista momentti kuitenkin osoittaa, että tallaisessa tapauksessa on vielä suoritettava äänestys. Näin ollen ainoan kuningasehdokkaan Wille von Herkkusuun on altistuttava äänestykseen. Kehotan häntä uimaan tuon muita pohjakiviä korkeammalle olevan pohjakiven päälle, niin suoritamme äänestyksen. Jos puolet joukosta antaa äänensä tälle ainoalle ehdokkaalle, niin lakimme mukaan hän on johtajamme, ja kehotan, että jos äänestystulos on tällainen, kääntyköön jokainen hetkiseksi kunnioitukseksi selälleen.

Ylevästi rykäisen ui Wille pohjakiven päälle. Ääntenlaskijat kutsuttiin paikalle, ja silmät kovana nämä aikoivat seurata parven edesottamuksia. Sitten järähti Jussi Jahvetinpoika Punasilmä kovalla äänellä:
- Se särki, joka antaa äänensä kuningasehdokas Wille von Herkkusuulle, kääntyköön äkkiä pystyasentoon pyrstö vedenpintaa kohti ja viipyköön siinä asennossa liikkumatta kuin lilja kukkaruukussa siihen saakka, kunnes äänet on laskettu. Särkien tulevaisuuden nimessä ilmaiskaa kantanne nyt!
Kaiken varalta pyörähti Wille äkkiä kiven päällä pystyasentoon. Kaikki muut särjet olivat liikkumattomina kuin laatta paikoillaan. Puolueettomat ääntenlaskijat tekivät työtään, ja sitten ne kuivalla lakimiehen äänellä yhdestä suusta julistavat vaalin tuloksen.

Ääntenlaskijat: - Kuningasehdokas Wille von Herkkusuu on saanut yhden äänen. Hänen kuninkuuttaan vastaan äänestää 5568 särkeä.

Tulos oli tällainen, koska särkien perustuslain mukaan äänen käyttämättömyys on vastaan äänestämistä. Willen täytyi siis siirtyä pois korkeimmalta pohjakiveltä. Hän ihmetteli kovasti sitä, etteivät särjet nähneet hänessä piileviä kuningaskykyjä. Tulokselle ei kukaan mahtanut enää mitään.

Särkiparvesta alkoi kuulua puhelua. Tuon jutun jauhamisen tuloksena pääteltiin Henteriä pyytää särkiparven epäviralliseksi johtajaksi matkalla Koppakuoriaisen luodolle. Siihen tuo vilkas kala suostuikin, ja niin lähdetiin hiljaa lipumaan Koppakuoriaisen luotoa kohden. Siellä odotteli Paksuniska parven saapumista, ja ennen pitkää vilisivätkin luodon kivikot ja ruohikot iloisista särjistä.

Mutta jos palaisimme taaksepäin etsimään tästä kertomuksesta jotakin hengellistä opetusta, niin havaitsimme, että saatu opetus on perin niukka. Ehkä tästä kuitenkin löytyy tuo yksi Raamatun periaatteellinen neuvo: ”Joka itsensä alentaa, se ylennetään, ja joka itsensä ylentää, se alennetaan.” Hyvä on tämäkin muistaa ja opiksi ottaa.
 
Jaakko Sahimaa

8. Heikki Henterin kaukonäköinen ajatus

Tunnetuiksi tulleet särkemme: Heikki Henteri Särkelä, Iivari Uhkarohka ja Taneli Itsejehu jäivät viimeksi tavatessamme tarkastelemaan Paksuniskan saamia haavoja, Wille von herkkusuun nautiskellessa limakon antimista täysin siemauksin. Sieltä, veden alta, Nauruluodon viereltä, kuului seuraavan laista keskustelua:

Heikki Henteri: - Tältä poloiselta on toinen kiduskansi revennyt.

Iivari Uhakrohkea: - Vasen silmä on turvonnut melkein umpeen, ja niskassa on pitkä haava.

Taneli Itsekehu: - Pyrstön yläpuolelta ovat suomut poissa, ja selässä on paha naarmu.

Heikki Henteri: - Ikäviä ovat nämä jäljet, mutta eivät parantumattomia. Koska emme halua tehdä sinulle, ystävämme, mitään väkivaltaa, niin haluatko, että käytämme eräitä hyväksi tunnettuja lääkeaineita?

Paksuniska: - Mitä vain näette soveliaaksi minulle tehdä, se tehkää. Ilman sinun neuvokasta toimenpidettäsi olisin jo Juorukallion Reetan nälkäisten poikien suussa. Sen vain sanon, ettei minusta koskaan tule särkien kuningasta. Kehotan koko sukuani äänestämään Heikki Henteriä.

Heikki Henteri: - Siitä ei nyt puhuta. Ensiksi annamme sinulle pistoksen, jonka nimi on pahan katuminen. Kipeästi se viiltää, tiedän sen. Sitten annamme sinulle oksennuslääkkeen, joka poistaa sisäisen ylpeyden konttoriyskän, sillä rykiminen tässä vaiheessa avaa verestävät haavasi. Voitelemme sinut anteeksiantamuksen palsamilla ja sidomme haavasi vilpittömän veljenrakkauden kääreillä.

Luuletko näiden toimenpiteiden auttavan?

Paksuniska: - Mainiot lääkkeet varmasti, vaikkakin osittain tuskalliset. Mutta hyvä Heikki Henteri, onko joskus muulloinkin näitä lääkkeitä käytetty?

Heikki Henteri: - Kyllä on ihmisten maailmassa. Heidän pyhä kirjansa, Raamattu, kertoo, kuinka Daavid sai pahan katumisen pistokset silloin, kun profeetta Naatan häntä nuhteli. Tuloksista voidaan lukea psalmista 51. Uskoisin, että sisäisen ylpeyden konttoriyskän oksennuslääkkeen nautti Pietari silloin, kun hän Mestarinsa kieltäjänä poistui ylimmäisen papin pihasta katkerasti itkien (Luukas 22:54-62). Anteeksiantamuksen palsamin ihanuutta maistoi tuhlaajapoika kotiin palattuaan (Luuk. 15:11-24), ja veljenrakkauden kääreet yhdistivät alkuajan seurakuntaa (Apt. 2:42 ja 4:23-32).

Näitä mainioita lääkkeitä ruvettiin kokeilemaan Paksuniskan kohdalla, ja tulokset olivat suorastaan valtavat. Toipuminen tapahtui odotettua nopeammin, ja kalamme valmistautuivat jo muutaman päivän kuluttua jatkamaan matkaansa.

Ennen lähtlä tapahtui kuitenkin yllättäviä asioita. Wille von Herkkusuu syöksyi kuin kuoleman takaa-ajamana herkuttelupaikaltaan toisten joukkoon ja huusi, minkä kurkusta lähti:

- Kaksi hirveää vihertävää pistettä lähestyy meitä! Olemme kuoleman omat. Paetkaa jonnekin, paetkaa!

Kalat käänsivät nopeasti päänsä osoitettuun suuntaan, ja he näkivät kaksi vihreänkeltaista silmää. Silmät kuuluivat kolmikiloiselle hauelle, jonka nimi oli Hiilikita. Nimi johtui tämän hauen kidasta, joka veresti kuin palavat hiilet.

- Vai täällä te roistot juhlitte minun aluevesilläni! Kautta kuusituumaisen kitani vannon, ettei aurinko ehdi nousta senttiäkään, ennen kuin nukutte ikuista untanne suolenmutkassani. Sinne mahtuu kyllä! Ah, mikä aamiainen tämä onkaan!

Iivari Uhkarohkean suomut nousivat niskassa pystyyn, ja Taneli Itsekehu vapisi kuin kaisla virrassa. Wille von Herkkusuu aikoi livistää pakoon, mutta Hiilikidan jäinen katse vangitsi sen paikalleen. Paksuniska huokasi: - Parempi olisi ollut kuolla lokin kynsiin. Mutta Heikki Henteri Särkelä toimi kuin tuliterä laskukone.

- Katiskaan ja äkkiä! se sähähti.

Eivät joutaneet kalaveljet tuumimaan, oliko katiskaan meno ojasta allikkoon joutumista. Kuin salama ne säntäsivät nielusta sisään.

Nälkäinen Hiilikita raivostui hirveästi. Tämä oli ennen näkemätöntä röyhkeyttä, että jokin syötäväksi tuomittu kala uskalsi livahtaa sen kidan tuntumasta pakoon. Nyt tekivät nämä neljä särkeä ennen kuulumattoman teon.

Seurasi kaksi ja puoli sekuntia kestänyt syvä hiljaisuus.

Sitten Hiilikita kokosi kaikki voimansa ja syöksyi kuin kesäinen salama katiskan nielusta sisään.

Koko pyydys heilahti, ja samassa kajahti Heikki Henterin ääni räjähdyksenomaisesti:

- Kalasinaukosta ulos!

Viisi särkeä syöksyi katiskan yläosassa olevasta, hiukan auki jääneestä lävestä vapaaseen veteen. Juuri ja juuri ne siitä mahtuivat.

- Mitä te kelmit teitte! kiljui Hiilikita katiskasta. Viime kirjoituksessa mainittu pieni mies, Pekka Johannes, teki lähtöä katiskalleen uhratakseen saamansa kalat myytyinä Herralle.

Särkemme eivät kuitenkaan jääneet pakisemaan katiskassa olevan Hiilikidan kanssa, vaan läksivät jatkamaan matkaansa. Ihme kyllä, eivät Paksuniskankaan haavat rajuissa äkkikäänteissä auenneet. Heikki Henterin lääkkeet olivat tehonneet. Jälleen kuului sieltä aaltojen alta puhelu.

Iivari Uhkarohkea: - Kylläpä säikähdin kamalasti. Ihan puistattaa. Mutta kyllä sinä, Heikki Henteri, osasit olla kaukonäköinen, kun järjestit kenttäsairaalan paikan Pekka Johanneksen katiskan nielunaukon eteen. Nyt vasta sinun juonesi alkaa minulle vähin erin ruveta selviämään. Kiitos tämän juonen, sillä muutoin olisimme jo Hiilikidan vatsassa laskemassa elämämme loppulaskua.

Heikki Henteri: - Ei ole minun ideoissani kiittelemistä. Ihmislastenkin tulisi olla niin kaukonäköisiä, että kun pelastuksen ovi Kristuksessa Jeesuksessa on vielä auki, niin pitäisi ymmärtää ”pujahtaa” pahan hirvittävästä vankiluolasta ulos Jumalan lasten ihmeelliseen vapauteen. Hirveä sielunvihollinen käy ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien, kenet saisi niellä. Tuo ulospujahtaminen tapahtuu siten, että uskoo Herraan Jeesukseen, tunnustaa uskonsa ja tekee parannuksen synnistä.

- Eihän tuo vain ole liiaksi itsetekoista? uteli Taneli.

- Jostakin lihalliseen nöyryyteen taipuvaisesta voi kyllä siltä tuntua, mutta itse Herra on niin käskenyt. Nämä ovat vain toimenpiteitä ihmisen puolelta siitä pelastuksen ovesta sisälle käymiseen, jonka oven Jeesus avasi ihmiselle Golgatalla kuolemantuskassaan. Oi, olisivatpa ihmiset niin kaukonäköisiä, että aikanaan tuota ovea käyttäisivät!

Näin puheli tuo hieman merkillinen särki, joka näyttää ymmärtävän paljon ihmistenkin asioita. Et mene harhaan, jos mieleesi tämän painat.

Jaakko Sahimaa

7. Paksuniskan pelastus - Heikki Henteri

Ennen kuin ryhdyn kertomaan siitä, minkälaisiin toimiin Heikki Henteri Särkelä ryhtyi lokki Juorukallion Reetan nokassa roikkuvan Paksuniskan pelastamiseksi, kerron vähäisestä tapahtumasta, joka sattui Nauruluodon kupeessa edellisenä päivänä.

Niin, luotoa lähestyi silloin venhe, jota souteli pienenläntä poikanen, nimeltään Pekka Johannes. Tämä pieni mies laski katiskan syvänteen reunaan asettaen sen niin, että aitaverkko vastasi erääseen suureen kiveen. Pekka Johanneksen kotona oltiin uskovaisia, ja edellisenä iltana oli eräs saarnaajasetä pitänyt raamattutunnin käyttöön asetetuista ja käyttämättömistä leivisköistä. Pekka Johannes ei vielä kovin paljon ymmärtänyt uskonasioiden salaisuuksista, vaikka olikin uskovainen. niinpä hän puhetta kuunnellessa luuli, että hänen leiviskänsä oli erikoinen innostus kalahommiin. Pekka Johannes rukoilikin katiskaa järveen laskiessaan: ”Herra, jokaisen kalan, joka tällä viikolla ui tähän katiskaani, annan Sinulle. Vasta seuraavan viikon kalat saa äiti. Anna minulle kaloja, niin kuin annoit Pietarille. Amen.”

Sinne se katiska sitten jäi. Ei arvannut Pekka Johannes, mitä katiskan lähettyvillä seuraavana päivänä tapahtui.

Heikki Henteri Särkelä ui matalikon toiseen päähän nopeasti toisten särkien uidessa toiseen päähän nopeasti toisten särkien uidessa perässä. – Valmistautukaa pitämään Paksuniska veden alla, sanoi Heikki Henteri toisille tiukasti ja alkoi tehdä merkillisiä liikkeitä.

Heikki Henteri otti tulisen vauhdin, ponkaisi vedenpinnasta ylös noin metrin kourkeudelle, juuri Juorukallion Reetan alapuolelle, ja hihkaisi hirveän kovalla äänellä: - Ota minutkin, minäkin tahdon ilmalennon!

Vaikka Reeta hyvin tiesi, että kahden kalan kantaminen oli hyvin vaikeaa, kun Paksuniska oli niin iso, se päätti yrittää, huomatessaan tarkalla silmällään Heikki Henterin. Pieni särkemme laski nopeasti, mitä ehtisi ja mitä ei ehtisi tehdä, ja hyppäsi toistamiseen. Juuri silloin syöksyi Juorukallion Reeta Paksuniska suussaan Heikki Henteriä kohti, mutta sekunnin liian myöhään, sillä tämä oli jo ehtinyt sukeltaa noin metrin syvyyteen.

Reeta taas ei saanutkaan vauhtiaan pysähtymään veden pintaan, vaan painui pinnan alle noin puoli metriä saaden silmänsä vettä täyteen ja silloin, niin, silloin avautui sen nokka, ja Paksuniska pääsi irti tuosta armottomasta pihdistä vielä hengissä ja täydessä ymmärryksessään.

- Iivari, tartu nopeasti Paksuniskan pyrstöön ja pidätä sitä hetkinen veden alla, kunnes me toiset tulemme avuksi, pauhasi Heikki Henterin ääni kuin muinaisajan sotapasuuna. Iivari Uhkarohkea teki työtä käskettyä, Taneli Itsekehun avustamana.

Mutta harmistunut Juorukallion Reeta ponkaisi vedenpintaan, koska sen oikea elementti oli aaltojen yläpuolella. Turhaan se liipotteli paikan päällä etsien menetettyä saalistaan. Silmiäkin kirveli hirveästi.

- Hahah-haa, kitkat-kaa, naureskeli sille Nauruluodon päällä kyyhöttävä lokki nimeltään Mari Mehevä, ja jatkoin: - Taisit, kuoma, menettää lentoafääri asiakkaasi, kit-kit-kit, hahah-haa!

Aaltojen alapuolella toimivat särkemme kuumeisella kiireellä. Paksuniska oli sen verran vahingoittunut, ettei muutamaan hetkeen tahtonut pysyä veden alla. Surkeasti se rukoili kumppaneitaan pitelemään itseään pohjassa, kunnes tasapaino palautuisi. Lentohalut olivat ainiaaksi menneet. Yhteiset vaarat synnyttävät parhaan toveruuden. Todellinen toveruus taas on sellaista, että ahtaalle joutunutta ei jätetä pulaan.

Eipä jättänyt Aabraham Lootia pulaan, vaikka tämä varmasti vastoin Jumalan tahtoa valitsi asuinpaikakseen syntisen Sodoman runsasvetiset lakeudet ja joutui Idän kuninkaiden ryöstettäväksi; ei jättänyt, vaan aseisti luotettavimmat palvelijansa ja pelasti Lootin ja monta muuta hänen kanssaan (1 Moos. 14). Sydäntä liikuttavaa on myös lukea kertomusta Daavidista, joka kansansa puolesta yksin astui taisteluun hirmuista Goljatia vastaan (1 Sam. 17:1-54). Entä kolme Daavidin urhoa: Jooseb-Bassebet, Eleasar, Daavidin poika, ja Samma, Aagen poika, jotka oman henkensä uhalla noutivat kuninkaalleen vettä Beetlehemin kaivosta (2 Sam. 23:8-17). Ja mitä sanoisinkaan Jeesuksesta, joka jätti taivaan kirkkauden ja loiston ja tuli tänne maailmaan kärsimään sellaisia kärsimyksiä, joita ei lopullisesti kukaan kuvailla taida. Kaikki tapahtui meidän, synnin harhateille joutuneiden ihmispoloisten, pelastamiseksi. Pelastustyö vaati uhria, ja sen uhrin antoi Jeesus puolestamme.

Kasvattakoon hyvä Jumala myös meistä kaikista sellaisia, että haluamme auttaa ahtaalle joutuneita. Todella hengellinen uskovainen, nuori ja vanha, haluaa pysähdyttää kuolemaan kuljetettavia ja pelastaa niitä, jotka surmapaikalle hoipuvat (Sananl. 24:11).

Mutta palatkaamme taas särkiemme pariin. Siellä touhusi Heikki Henteri etsien Paksuniskalle sopivaa lepopaikkaa. Juuri siinä kohden, mihin Pekka Johannes katiskansa laski, oli kiven vieressä syvennys.

- Vaikka tämä Nauruluoto on mitä ikävin paikka oleskeluun, emme voi jatkaa matkaamme, enne kuin toverimme Paksuniska on toipunut. Tähän syvennykseen järjestämme väliaikaisen kalojen kenttäsairaalan, puheli Heikki Henteri. Sitten se alkoi tutkia Pekka Johanneksen katiskaa ja huomasi kaksi hyvin tärkeää seikkaa:

Ensiksikin katiskan nielu oli tuohon syvennykseen päin, ja toiseksi, katiskan ylälaidassa oleva kalojen poistoaukko oli jäänyt vahingossa vähän auki. Siinä näytti olevan sen verran aukkoa, että sätki mahtuisi siitä kulkemaan.

- Mutta eikö tuo hökötys ole nimeltään kalanpyydys? puhelivat toiset särjet. Miksi me asettuisimme sen eteen oleskelemaan?

- Kalanpyydyshän tämä on jo vaarallinen meille särjillekin, sillä tämä on tiheästä verkosta tehty. Mutta asettukaamme nyt kuitenkin tähän tällä kertaa, arveli Heikki Henteri Särkelä.

- Olen missä tahansa, kuomat, missä tahansa, kunhan ei tarvitse nousta vedenpintaan ja kunhan saan vähän levätä, puheli vielä nyyhkyttävä Paksuniska.

Vaikka toisista särjistä näytti peräti mielettömältä jäädä Paksuniskaa hoitamaan juuri vaarallisen katiskan nieluaukon paikkeille, uskoivat tutkia Paksuniskan haavoja. Wille von Herkkusuu kuitenkin päätteli, ettei hän ole saanut lääkemiehen koulutusta. Niinpä se meni läheiseen lumpeikkoon imeskelemään herkkulista limaa. Siellä se unohti maailman huolet ja söi.

- Tuo sairaalle sieltä vähän hyvää! huusivat toiset Willelle.

- Kunhan olen ensin itse syönyt, sanoi kuningasehdokas Wille von Herkkusuu ja jatkoi vain syöntiään.

- Itserakas kaveri, tuumasi Iivari Uhkarohkea ihmetellen.

Jätämme nyt särkemme tekemään ”diagnoosia” Paksuniskan saamista vammoista, ja seuraavasta kirjoituksesta näemme, miksi Heikki Henteri Särkelä valitsi särkien kenttäsairaalan paikaksi Pekka Johanneksen katiskan nieluaukon seudut.

Jaakko Sahimaa

6. Paksuniskan ilmalento - Heikki Henteri

Särjet, joista olemme kuulleet, jättivät oitis Kortesalmen vaaralliset vedet ja suuntasivat kulkunsa poikki laajan ulapan Kauniita Rantamia kohti. Selkävesillä oli melkoisen turvallista, sillä vaaralliset hauetkin olivat kesäsydännä ruohoisilla rannoilla. Vauhtia piti yllä tuntemamme särki Paksuniska uiden keulassa. Toiset tulivat kukin vointinsa mukaan perässä. Taneli Itsekehu ui peräti vaiteliaani yhtä hiljaisen Iivari Uhkarohkean perässä. Wille von Herkkusuu harmitteli revennyttä suupieltään, ja Heikki Heneri Särkelä seurasi toisia viimeisenä.

- Minua on onnistanut tähän asti. Luulen olevani pian särkien kuningas. Heikki Henteri on minua hintelämpi, ja muut jo poissa pelistä, puheli keulassa etenevä Paksuniska.

- Toverimme ovat paljon viisastuneet tappioista, joten ei suinkaan heitä ole jätettävä pois laskuista. Ihmisten pyhässä kirjassa, Raamatussa, on sanottu: ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.” Luulen, että toverimme ovat jo saaneet tarpeeksi kuritusta. Ei ole soveliasta lyötyjä haavoja auki repiä. Ja kuulehan, Paksuniska, eiköhän pyritä vaeltamaan nöyrässä hengessä. Se on matkamme onnistumisen perusedellytys. Muistelen vaarini, edesmenneen Henterin, sanoneen, että Raamattuun on myös kirjoitettu: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon”, puheli parven hänniltä hiljakseen Heikki Henteri Särkelä.

- Kaikkia juttuja sinä uskot, Heikki Henteri. Lieneekö koko Raamattu edes olemassakaan, joten älä meille mielikuvituksiasi syötä. Kun pääsen kuninkaaksi, niin teen sinusta särkien hallituksen mielettömien haaveiden ministerin, pilkkasi Paksuniska.

Näin keskustellen kalat tulivat keskellä selkää olevalle Nauruluodolle. Nauruluoto oli nimensä arvoinen, sillä sieltä kuului kesäisin lakkaamaton lokkien, tiirojen ym. vesilintujen nauru ja räkätys. Oikeastaan Nauruluotoa olisi voinut kutsua vaikkapa Juttukiveksi, sillä uteliaat tiirat ja lokit juttelivat sen päällä kaikessa, mitä lintu- ja kalamaailmassa tapahtui. Monet uteliaat pikkukalat menettivät kyllä henkensä, kun menivät liian läheltä lokkien juttuja kuuntelemaan. Kun Nauruluodon ylimmäisellä nokalla turhia puhuva lokki, nimeltään Juorukallion Reeta, näki noin puolen metrin syvyydessä uivat särjet, se kohautti kauniita siipiän ja alkoi imelällä äänellään pakista: - Arvoisat kuningassärjet, koko lintumaailma tietää rohkeasta matkastanne ja uskaliaasta yrityksestänne. Olette pääsemässä kunnian kukkuloille myös meidän, lokkien, silmissä. Erikoisen halukkaasti silmäilemme tulevaa kruununkantajaa, von Paksuniskaa. Olen järjestänyt arvoisalle Paksuniskalle, ja miksipäs ei teille toisillekin, hyvin mieluisan yllätyksen. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nousta vedenpintaan, niin saatte ilmaisen ilmalennon taivaan rannattomassa sinessä, toivomusten mukaan, jopa pilvien yläpuolellekin. Ken tähän leikkiin antautuu, se on kuuluisin kala kaikista, jotka vesien syvyyksissä taivaltavat. Arvon herra Paksuniska, nouskaa pintaan ensimmäisenä! Te ansaitsette suurimman kunnian.

- Tuo kuulostaa joltakin, puhisi Paksuniska.

- Kuulostaa hengenvaaralliselta! totesi Heikki Henteri.

- Paljastit raukkamaisuutesi ja suuren arkuutesi, ilveili Paksuniska.

- Lienen arka, sen myönnän, mutta haluan toistaiseksi vielä elää enkä joutua lokin syötäväksi.

- Kuninkuudestani on jo sanottu viimeinen sana. Kun teen komean ilmalennon alttiisti palvelevan Juorukallion Reetan viihtyisien siipien suojassa, tulee se olemaan ennenkuulumaton uutinen. Haluan nousta ohitse kiitävän aamupilven tasolle ja sieltä katsella, kuinka matalalla, te poloiset olette. Ken uskaltaa enää esittää kuninkuudestani vastaväitteitä? Nyt tämä poika menee, ylvästeli Paksuniska ja oli jo hyppäämäisillään vedestä ylös.

Tuskainen Heikki Henteri koetti huutaa: - Älä hyvä Paksuniska, sitä tee! Olet tuota pikaa lokin kidassa, jos poistut kalojen oikeasta elementistä, joka on järvien syvyys. Painu mieluummin metri syvemmälle ja kierrä kaukaa tämä paikka, niin pelastat itsesi. Me yleensä uimme liiaksi pintavesissä, paras olisi painua syvemmälle. Kuulkaa, kalaveljet, annetaan Paksuniskalle särkien kuninkuus sovussa, kunhan hän vain pysyy aaltojen alla.

- Annetaan, annetaan! huusivat toiset särjet, jotka olivat oppineet antamaan Heikki Henterille arvoa tämän viisaitten opetusten tähden.

- Kuninkuus on kruunattava ilmalennolla, sanoi Paksuniska ja oli samassa vedenpinnassa.

- Puli, puli, plumps, äänsi vesi, kun Juorukallion Reeta sieppasi Paksuniskan alkaen kuljettaa sitä pesälleen.

- Ah-uh-huh-gnhh-uh! kirkui, tai paremminkin koetti kirkua Paksuniska. Se merkitsee: päästä minut, minä tukehdun!

- En ole tottunut syömään tukehtumalla kuollutta, mutta tällä kertaa minun on paloiteltava sinut nälkäiselle perheelleni aamiaiseksi. Voi olla, että olet jo siihen mennessä tukehtunut. Tai äläs, puraisen sinulta tuossa saaren päässä olevalla kivellä pään poikki, niin veri pääsee pois. Eihän tosin tyhmä pääsi paljon miltään maistu, mutta syön sen paremman puutteessa, ja lihavan ruumiisi ja paksun niskasi syötän pojilleni, puheli Juorukallion Reeta Paksuniskalle toisella suupielellään.

- He-heikki, hyvä He-heikki He-henteri, koeta auttaa minua! parkui tukehtuva Paksuniska, jota Reeta roikotti nokassaan pesälleen päin.

- - -

Kuulehan, lukijani, ota oppia tästä Paksuniskan vaarallisesta kommelluksesta! Paavali kehottaa Timoteusta: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, ja rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat Herraa avuksensa puhtaasta sydämestä”. 2 Tim. 2:22.

Uskovan oikea ”elementti” n niiden seura, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä, siis uskoon tulleiden ihmisen yhteys. Tätä ilmapiiriä tulee rakastaa. Joskus voi tosin mieli tehdä kurkistelemaan myös maailman leiriin, mutta se on hyvin vaarallista. Maailman ruhtinas pitää huolen siitä, että kauniiksi ja vaarattomaksi mainostettuja ”ilmalentoja” elokuvateattereihin, epähengellisiin nuorisokerhoihin ym. kyllä järjestetään hyvin halvalla. Jos joskus uskovaisten ihmisten mukana kulkeminen rukouksissa ja raamattutunneilla tuntuisi vähän kuivahkolta, niin opi kuitenkin rakastamaan niitä. Myöhemmin tulet huomaamaan, että Jumala seurakuntansa kautta antaa nuorille ja vanhoille sen hengellisen elatuksen, mitä heidän henkensä kaipaa.

Jumalan seurakunnan yhteys on ihmeellinen. Vanhan Testamentinkin puolella sanotaan kirjoituksessa, joka koskettelee temppelissä tapahtuvaa Jumalan palvelusta näin:

”Ja he heittivät yhdessä arpaa palvelusjärjestyksessä, nuoremmat niin kuin vanhemmatkin, taitajat yhdessä oppilasten kanssa.” 1 Aikak. 25:8.

- Siis -  vanha tuntee nuoren ja nuori vanhan. Tässä ilmapiirissä Jumala siunaa, ja tämä ilmapiiri on se ”elementti”, jossa taivaallinen kala elää. Ethän pyri siitä pois.

- Niin, siellä vaarallisen Nauruluodon luona katseli murheellinen särkiparvi, kuinka niiden kumppani, Paksuniska, riippui toivottamana Juorukallion Reetan nokassa ja matkasi syöntipaikalle. Ankarasti miettivän Heikki Henteri Särkelän pienissä aivoissa välähti kuitenkin ajatus Paksuniskan pelastamiseksi. Se perustui Juorukallion Reetan kuuluun ahneuteen...       

Jaakko Sahimaa

5. Wille Von Herkkusuun erehdys - Heikki Henteri

Särkemme, joista olemme kuulleet, jättivät taakseen vaarallisen Haukiluodon ja lähestyivät Kortesalmea, jonka takana oli kalojen käynnin päämäärä, Kauniit Rantamat. Kortesalmen limakon laitamille tultaessa särjet kuulivat surkeita avunhuutoja. Jokin kala oli suuressa hädässä, ja huutajan ääni tuntui särjen ääneltä.

Heikki Henteri Särkelä ehdotti, että hätään joutunutta mentäisiin auttamaan, mutta Wille von Herkkusuu ja Paksuniska olivat siihen haluttomia. Limakkohan oli kuuluisa siitä, että monet pikkukalat olivat sinne eksyneet ja joutuneet matikoiden suuhun. Matikat pitivät limakkoa kotiseutunaan ja pistivät armotta poskeensa kaikki pikkukalat, jotka limakkoon eksyivät.

Heikki Henteri päätti kuitenkin mennä, maksoi mitä maksoi, auttamaan sitä kalaa, jonka avunhuudot kuuluivat limakosta. Suurella vaivalla se sai Wille von Herkkusuun ja Paksuniskan lupaamaan, että huutelisivat aina välillä limakon laidassa merkiksi Heikki Henterille, jotta tämä osaisi takaisin limakon sokkeloista. Kammottavat muistot pitivät Iivari Uhkarohkeaa mahdollisimman kaukana limakon laidasta.

Sitten Heikki Henteri Särkelä lähti tunkeutumaan tuohon sakeaan järven aarniometsään. Siinä kasvoi kortetta, kaislaa, ahvenheinää, ruohoa, lumpeita ja vaikka mitä. Vaikeaa oli eteneminen, ja visusti oli varottava pohjamutaan piiloutuneita mateita.

Silloin tällöin kajahti limakon laidasta Paksuniskan möreä ääni, ja se piti Heikki Henterin suunnasta selvillä. Paksuniskan huutoihin yhtyivät hätään joutuneen valitukset, joista Heikki Henteri alkoi huomata melkoisen tuttuja piirteitä.

Kun Heikki Henteri pääsi lähelle erästä suurta kiveä valtavien limakasvien keskelle, hän näki onnettoman särjen vapisevan kuoleman tuskassa. Sitä lähestyi kiven takaa suuri made nimeltään Rafael Rysänkiertäjä. Tämä kolmikiloinen pohjavesien eläjä oli herännyt päiväunestaan särjen avunhuutoihin. Tuo musta pikkukalojen kauhu lähestyi nyt särkeä kiirettä pitämättä aikoen syödä sen.

- Taneli Itsekehu, mitä sinä täällä teet? hihkaisi Heikki Henteri tuntiessaan avuttoman eksyneen särjen. – Tule kiireesti perässäni, sillä muutoin olet kohta matikan mahassa!

- Uh, oh, ui, voi, ei ole enää toivoa! Uskoin erästä kulkurisärkeä, joka sanoi, että tämän limakon sisällä on suoranainen kalojen paratiisi, ja uin tänne. En osaa pois täältä, toivoni on kerta kaikkiaan mennyt. Uh, tätä pimeyttä. Matikan vatsa on minun hautani. En uskalla liikkua yhtään, sillä kiven takaa näkyvät myrkylliset silmät ovat minut lumonneet.

- Syököön matikka pohjamutaa, mutta meillä on oikeus elää, hihkaisi Heikki Henteri. – Ui perässäni ja ui niin nopeasti kuin suinkin osaat ja älyät.

Rafael Rysänkiertäjä aikoi saada yhdellä kertaa kaksi särkeä ja syöksyi ensimmäisenä Heikki Henterin kimppuun. Tämä kuitenkin väisti matikan syöksyn uimalla nopeasti ylös. Rysänkiertäjä tuli perässä, mutta vedenpintaan käyvät auringonsäteet sokaisivat sen pimeyteen tottuneet silmät.

Taneli Itsekehu vapautui äkkiä matikan myrkyllisten silmien lumouksesta ja seurasi Heikki Henteriä, joka piiloutui kiven taakse. Nopeasti antoi Heikki Henteri ohjeita:

- Sinä kuulet tuolta limakon laidasta silloin tällöin toistuvat huudot. Ne ovat bassoäänisen veljemme Paksuniskan huutoja. Jos jokin asia sattuisi meidät tässä pimeydessä erottamaan, niin ui tuota ääntä kohti, ja pian olet poissa täältä kuoleman kuopasta.

Kalaveljet selvisivät kuitenkin yhdessä pois pimeästä limakosta selville vesille. Rysänkiertäjä raivosi. Se oli harvoin epäonnistunut. Nyt sen täytyi kuitenkin tyytyä ”särkikeiton” asemasta pohjamutapuuroon. Happamena se nieli annoksensa.

Kun Heikki Henteri ja Taneli Itsekehu tulivat toisten luo, oli Wille von Herkkusuu kovasti touhussaan. Se alkoi selittää innoissaan erästä asiaa:

- Veljet ja hyvät kuomat, meitä on onnistanut. Juuri heitettiin tähän limakon laitaan pitkäsiima, ja edessämme on nyt aivan rivissä vielä kiemurtelevia kastematoja. Pojat, käykää kiinni kalojen leipään, ennen kuin suuremmat kalat, lahnat ja säynävät, ehtivät nuo herkut syödä. Nälkäni on aivan valtava.

- Hillitkää itsenne, tai emme koskaan palaa tältä matkalta, varoitti jälleen Heikki Henteri. – Jokainen mato sisältää koukun, ja sitä en halua ikinä niellä.

- Mutta kastemadot, kastemadot, ne ovat jotakin! Otetaan ja maistetaan. Ellette uskalla, niin minä näytän ensin esimerkkiä, sanoi Wille von Herkkusuu silmät kiiluen syömisen halusta.

Sitten Wille meni erään koukun luo ja alkoi siinä olevaa matoa särjen tavalla nihrata. Mainiotahan se mato oli, ja vesi tuli toisenkin kielelle syömistä katsellessa. Kuta enemmän Wille von Herkkusuu söi, sitä rohkeammaksi se tuli. Sitten se ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan otti koko madon suuhunsa ja alkoi imeskellä sen herkullista mehua. Mutta silloin…

…niin silloin tarttuikin Wille von Herkkusuu suupielestään madon sisällä olevaan koukkuun.

Wille alkoi kamalasti parkua: - Auttakaa, auttakaa! Kuka tätä olisi uskonut! Tehkää jotakin henkeni pelastamiseksi!

- Siinä sitä taas ollaan! tuumi Heikki Henteri. Olisitpas uskonut neuvojani, niin ei olisi näin käynyt. Jää nyt siihen täkykalaksi, me muut jatkamme matkaamme. (Tämän Heikki Henteri sanoi ”ulkopuolelta sydämensä”, sillä se päätti tehdä kaikkensa pelastaakseen Willen.)

- Juu, mitä me tässä enää, onhan näin yhtä kuningasehdokasta vähemmän. Lähdetään vain uimaan, jatkoi Paksuniskakin.

Wille von Herkkusuun avunpyynnöt olivat kuitenkin niin sydämeen käypiä, että Heikki Henteri Särkelä rupesi tarkemmin tutkimaan, miten saisi Willen pois koukusta. Tutkittuaan asiaa se huomasi, että koukku oli hyvin heikosti kiinni Willen suupielessä.

- Saammeko vetää sinut irti koukusta? Suupielesi tosin hiukan repeää, mutta muu ei auta. Se kyllä paranee, kyseli ja ehdotteli Heikki.

- Oi, älkää vetäkö, älkää vetäkö, se koskee niin kamalasti! Ja jos vielä valitsevat minut kuninkaaksi, niin tarvitsen molemmat suupieleni. Pyydän ja rukoilen: älkää vetäkö. Voi, mihin piti joutua, oi, voi! valitti Wille.

Heikki Henterikin joutui nyt ymmälle, sillä pulma näytti selvittämättömältä. Mutta sillin tuli apu odottamatta ja odottamattomalta taholta.

Sydämistynyt Rafael Rysänkiertäjä kuuli särkien mekastuksen pitkänsiiman tienoilta ja alkoi hiipien uida paikalle jättäen mudansyöntipuuhat toistaiseksi. Se päätti kostaa äskeisen kunnian kolahduksen ja syödä särjet suuhunsa.

Paksuniska huomasi ensiksi tulijan, nykäisi Heikki Henteriä kylkeen ja kysäisi:

- Mikä tuo musta köriläs on?

Heikki Henteri säpsähti, mutta samalla syttyi salamana ajatus sen pienessä päässä.

- Wille, Wille, nyt tulee hirmuinen, musta Rysänkiertäjä ja syö sinut suuhunsa! Pakene, pakene henkesi tähden!

Silloin Wille von Herkkusuu lähti, ja kaikki toiset särjet lähtivät. Wille kirkaisi kamalasti, kun koukku riuhtaisi sen suupielen rikki, mutta vapauskin koitti tämän tuskan tuloksena, ja kohta oli koko särkiparvi poissa ahnaan Rysänkiertäjän ulottuvilta.

Kun ne olivat jonkin matkaa uineet, alkoi Wille von Herkkusuu itkeä:

- Kuka minua nyt äänestää kuninkaaksi, kun suupieleni on tämännäköinen? Voi aatelisarvoani, voi menetettyä kuninkuuttani!

- Ehei, hyvä Wille, ei ne nyt viisaat särjet ihan suupielen perusteella kuningasta valitse. Minä ainakin äänestän sinua, jos muuten osoitat ansaitsevasi kuninkaan paikan. Lupaan unohtaa kokonaan suupielesi, sanoi Heikki. – Mutta varo vasta kaikkia herkkupaloja maistamasta!

Olkoot nämä Taneli Itsekehun ja Wille von Herkkusuun kokemukset varoittamassa meitä, ettemme ”kaikkiin limakkoihin uisi”, emmekä ”kaikkia maailman tarjoamia herkkupaloja” söisi. Sananlaskujen kirja sanoo: ” Poikani, jos synnintekijät viekoittelevat, niin älä suostu” (Sananl. 1:10). Jokainen uskovainen, joka on viettelysten edessä horjunut, on joutunut kalliin hinnan horjahduksestaan maksamaan. Neuvoisin sinua: aina kun joku tulee kiusaamaan johonkin sellaiseen, mikä on pahaa, tunnusta reilusti uskosi Jeesukseen. Viettelijät menettävät tenhovoimansa tämän nimen edessä. ”Herran nimi on vahva torni, vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi.”

Tämä rohkea Jeesuksen nimen tunnustaminen on ihmeellinen suoja leikkipaikoilla, koulussa, koulutiellä, kotona, ja kaikkialla. Kokeilepas sitä, jos tunnet, että sinua kiusataan. Tietenkin voit Jeesus-nimeä tunnustaa ja ottaa sen turvaksesi vain siinä tapauksessa, että olet uskossa Jeesukseen Kristukseen. Jos et ole, niin anna pian sydämesi hänelle, että saavuttaisit kerran ” Kauniit Rantamat”, se on, iankaikkisen elämän.

Jaakko Sahimaa

4. Kuningas ehdokkaat Haukiluodolla - Heikki Henteri

Kun kotiranta oli jäänyt taakse ja matka jatkui hyvää vauhtia kohden Haukiluotoa, puhkesi Taneli Itsekehu puhumaan:

- Vauhti on liian hidasta. Pystyn uimaan kaksi kertaa nopeammin. Kiritään tahtia, taikka sitten jätän teidät ja vien ensimmäisenä kotiin. Arvaatte kai, kuka sen jälkeen kantaa kuninkaan kruunua.

- Otetaan alku varovasti, sanoi Heikki Henteri Särkelä. Matka on pitkä ja kysyy voimia. Uskoisin, että meille on edullista pysytellä yhdessä parvessa, sillä voimme tarvita toistemme apua vaikeissa tilanteissa.

- Hah haa, kuulkaapa tuota! puhisi Taneli Itsekehu. Mikä kuningas se on, joka toisten apua tarvitsee? Jätän teidät kerralla, jollette ala kiriä vauhtia, ja seuraan kotiinpaluutanne johtajantuolilta.

- Uidaan kuitenkin yhdessä, ehdotti myös Paksuniska, jota lihavuuden tähden alkoi hiottaa. – Vauhtia on mielestäni tarpeeksi. Eihän pelkällä uimisella kuninkuutta voiteta.

- En tuhlaa enää aikaa kanssanne. Paras olisi, kun jo nyt luopuisitte haaveistanne tulla särkien kuninkaaksi. Näen selvästi, että vain minä olen siihen yksin sopiva. Näkemiin, veljet, näkemiin! Tulkaa perässä, kun joudutte. Näkemiin!

Sitten Taneli Itsekehu kiihdytti vauhtia jättäen toiset. Kuningasveri kuohahti kyllä Heikki Henterin suonissa, ja sitä halutti yrittää seurata Taneli Itsekehua mahdollisimman pitkälle. Mutta sitten se hillitsi itsensä ja huusi jo kaukana olevalle Tanelille:

- Kierre Kortesalmen limakko. Sinne ovat monet eksyneet. Emme haluaisi sinua hukata, koska aina tulemme tarvitsemaan toisiamme. Tulemme perässä, kun joudumme. Muista myös tämä: ”kiirehtivän jalka astuu harhaan.”

Jäljelle jääneet uivat ja uivat, kunnes Haukiluodon matalikko alkoi lähestyä. Haukiluodon matalikko alkoi lähestyä. Haukiluoto oli vahvan ruohikon peitossa ja erikoisen mieluinen paikka ”kesälomalla” oleville haukikaloille. Siellä oli pientä ja suurta haukea, petomaisesta Petteristä alkaen suurisuiseen Punakitaan saakka.

- Nyt on pidettävä silmät auki, sillä näillä vesillä väijyy kuolema, puheli varovainen Heikki Henteri toisille. Emme saa mennä liian lähelle rantoja, sillä hauet ovat nyt matalikolla.

- Pidän kiinni periaatteistani, ja olen päättänyt härnätä haukia, koska se on varmasti jännittävää, sanoi Iivari Uhkarohkea ja alkoi uida lähemmäksi rantaa, missä suurisuinen Punakita odotteli päivällistä.

- Mitä hyötyä siitä on, että antautuu tarpeettomasti vaaraan ja vaarantaa toisenkin elämää? Eikö ihmisten Pyhässä Kirjassa, Raamatussa, ole sanat: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” Siis on asia niin, ettei pidä leikkiä sellaisten asioiden kanssa, jotka kätkevät itseensä turmion. Oletko laskenut, mihin seikkailusi voi johtaa? kyseli Heikki Henteri.

- Seikkailu johtaa suureen kunniaan. Mainetta, mainetta tarvitsen, jos mielin tulla kuninkaaksi. Ihmettelen suuresti arkuuttasi. luulisi, että suonissasi virtailisi mainehikkaan isoisäsi rohkea veri.

- En pelkää, jos joudun kuoleman vaaraan silloin, kun on kysymys sellaisesta asiasta, jolloin todella kannattaa myydä itsensä jalojen arvojen puolesta. Mutta pelkkä ”haukien härnääminen” ei ole sen arvoinen asia, että sen tähden kannattaisi antautua kuoleman vaaraan, vastasi Heikki Henteri Särkelä rauhallisesti.

Iivari Uhkarohkea ei kuitenkaan noudattanut toisen varoituksia, vaan alkoi uida yhä rannemmaksi. Toiset särjet eivät sitä kuitenkaan seuranneet, vaan pyrkivät ulommaksi ruohikosta. Erää lahden poikki pitkin ruohikon laitaa oli heitetty haukiverkko. Juuri tähän lahteen pyrki Iivari Uhkarohkea yltiöpäisyydessään. Kaksi suurta haukea paistatteli tuossa lahdessa päivää uumoillen saavansa päivällisen tavallista helpommalla. Särjet ja muut pikkukalat eksyivät usein samaiseen lahdenpoukamaan, mihin sitten monen elämä päättyykin, sillä haukien nälkä oli tyydyttämätön.

- Jäädään tähän, sanoi Heikki Henteri tovereilleen haukiverkon takana.

- Emme voi jättää Iivaria pulaan, sillä hän on meidän veljemme, jota tulemme tarvitsemaan. Varustautukaa huutamaan niin paljon kuin teistä ääntä lähtee, mutta ei ennen kuin minä sanon.

Iivari Uhkarohkea luuli, että lahden poukamassa oli vain jokin pikkuhauki, jonka kanssa voi leikkiä miten tahtoi. Se toivoi voivansa leikin jälkeen nauraa toveriensa arkuudelle ja osoittaa heidät sopimattomiksi särkien kuninkaaksi. Se pysähtyi pienoisen kiven taakse ja ärjäisi ylen röyhkeällä äänellä:

- Missä ovat haukien valiot? Missä ovat kaikki röyhkeät haukilurjukset? Aion ajaa ne tänä päivänä kuivalle kankaalle! Tulkaapas kerrankin voimankoetukseen, niin ette sitä leikkiä unohda ikinä.

Jos Iivari Uhkarohkea olisi tiennyt, mitä petoja lahdessa oli, niin se ei olisi mitään puhunut, olisipa varmasti kiertänyt paikankin hyvin kaukaa. Se toivoikin salaisesti, etteivät sen huutoa kuulisi muut kuin pohjamudan sammakot, jotka sitten olisivat saattaneet kalamaailman tietoon sanoman rohkeasta särjestä.

Lahdenpoukaman vesi kuitenkin liikahti kuin pyörremyrskyssä, sillä petomaisen Petterin, suurisuisen Punakidan ja kumppanien päät ja verestävät kidat kääntyivät tulijaan päin. Pian oli Iivari Uhkarohkea saarrettu joka puolelta. Iivari säikähti niin pahasti, ettei kyennyt tekemään kerta kaikkiaan mitään. Se jähmettyi kuin kuoleman iskusta ja uskoi seuraavassa hetkessä olevansa jonkin hauen kidassa. Se ei ollut uskonut, että hauet olivat näin vaarallisia.

- - -

Ihmisten asioita välillä ajatellen, voimme sanoa, että leikkiminen synnin kanssa on yhtä vaarallista. Hyvä neuvo on ottaa ohjeeksi sanat: ”Veljet, älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia, mutta ymmärrykseltä täysi-ikäisiä”, ja: ”Minä tahtoisin teidän olevan viisaita hyvään, mutta taitamattomia pahaan.” Tämän elämän taivalta on kuljettava varovaisesti, ei auta ”kokeilla”, miltä pahaan lankeaminen tuntuu. Sellaisen seikkailun hinta voi olla arvaamattoman kallis.

- Mitä sinä täällä kiljut! sähähti petomainen Petteri. Kuka sinut on käskenyt näille vesille? Syön sinut, ja vatsassani saat hautoa kuningasmietteistäsi, joista olemme kuulleet kerrottavan.

- Jahah, sanoi Punakita, tämä on minun heiniäni, sillä näin hänet ensin. Uipas, poikani, suoraan kitaan, sillä olet liian pieni ajaakseni sinua takaa.

Haukien kesken syntyi riitaa, kuka söisi Iivarin. Tämän armonpyynnölle naurettiin kolkosti, ja Iivari Uhkarohkea huomasi viime hetkensä tulleen. Suoritetussa arvonnassa lankesi Iivarin syömisurakka petomaisen Petterin tehtäväksi. Toisten haukien silmät kiiluivat kateudesta, kun petomainen Petteri avasi suunsa syödäkseen Iivarin, joka ei edes yrittänyt paeta. Sen voimat olivat kadonneet säikähdyksen tähden.

Silloin haukiverkon takana tilannetta seurannut Heikki Henteri Särkelä, toisten auttamana, huusi niin kovasti kuin ikinä jaksoi:

- Sukella Punakidan alitse ja ui tänne niin nopeasti kuin eväsi ikinä kestävät! Älä kysele mitään, vaan ui, kerta kaikkiaan ui!

Heikin kehotus vaikutti kuin piiskansivallus Iivari Uhkarohkeaan. Salamana se sukelsi ja ui, ui henkensä edestä, ui niin kuin voi uida, vain se, jota kuolema ajaa takaa. Tietämättä itsekään mitä oikein tapahtui, Iivari Uhkarohkea solahti haukiverkon läpi sille puolelle, missä Heikki, Paksuniska ja aatelissärki olivat.

Haukien raivo oli sanoin kuvaamaton. Vesi kohisi, kun ne syöksyivät ajamaan takaa Iivaria. Takaa-ajo loppui kuitenkin lyhyeen, sillä haukiverkon silmät olivat liian pienet niiden uida läpi. Tämän oli Heikki ottanut huomioon kehottaessaan Iivaria pakenemaan juuri haukiverkon läpi. Petomainen Petteri, Punakita ym. tarttuivat kiinni verkon silmiin. Eipä ollut ihme, jos kalamies tyytyväisenä myhäili palatessaan iltapäivällä verkoiltaan kotiinsa.

Mutta ”kuningasehdokkaat” läksivät uimaan tavoittamaan pakenevan Iivarin. Siinä niillä olikin tosi työ, sillä tämä luuli jatkuvasti joutuvansa Punakidan verestävään suuhun, vaikka se oli jo aikaa sitten tarttunut kiinni haukiverkkoon ja odotteli vain paistinpannulle joutumista.

- Tarvitsemme eviämme vielä tulevaisuudessakin, huusi Heikki Iivarille, kun näytti, etteivät toiset sitä millään saavuttaisi. Vihdoin tämä alkoi rauhoittua ja hiljensi vauhtiaan sen verran, että toiset saivat kerrotuksi, missä hauet nyt olivat.

- Lähdetään kotiin! itki Iivari. Minun puolestani saa särkien kuninkaan valtaistuin olla iäti tyhjänä, en ikinä pyri sille.

- Jatketaan kuitenkin perille asti, ehdotti Heikki Henteri. Onhan tärkeää löytää parvellemme paremmat elintilat. Sen verran kuin sinä, Iivari, erehdyit, erehtyy kuka hyvänsä. Unohdetaan koko juttu jaa uidaan edelleen.

Ja niin särjet lähtivät uimaan kohti Kortesalmen limakkoa, mistä kuului jonkun eksyneen surkeita avunhuutoja.

Iivari Uhkarohkean kokemukset osoittivat, miten totta on opetus: ”Miehen mielestä on oikea monikin tie, joka lopuksi on kuoleman tie.”

Ja Heikki Henterin suhtautuminen erehtyneeseen neuvoo, ettei ole aina syytä liikuskella moukari kädessä hairahtuneen suhteen, vaan olisi parempi noudattaa erään kauan sitten eläneen Opettajan neuvoa:

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.”

Auttakoon Herra meitä tähän.

Jaakko Sahimaa

3. Uutta särkien maailmasta - Heikki Henteri

Edellisessä kertomuksessa pääsimme selville siitä, että tehdäkseen tilaa toisille Jahvetti ja Henteri nappasivat kiinni onkeen ja tulivat vedetyiksi ylös kalojen vetisiltä maisemilta. Mitä kaikkea lienevät tuuminetkaan kun loppujen lopuksi tähän päätökseen tulivat? Elämässähän tapahtuu niin tavattoman paljon arvaamatonta.

Tieto johtajakalojen poistumisesta vaikutti lamaannuttavasti särkiparveen. Suuri suru valtasi koko särkien suvun, ja siihen yhtyivät myös lahnat ja säynävät. Kirkkaina helminä nousivat kyyneleet veden pintaan.

Heikki Henteri Särkelä, nuori ja verevä särki, suri myös isoisänsä äkkinäistä poislähtöä. Tämä sulavaliikkeinen särki oli tähän asti pysynyt syrjässä kaikista julkisista johtotehtävistä ja puuhista. Viisas ukkisärki oli kehottanut paljon katselemaan elämää vesien alla ja oikein arvioimaan voimansa, ennen kuin ryhtyisi mihinkään, missä vaadittiin erikoista taitoa. Isoisän varoituksista huolimatta nuori Henteri tunsi vastustamatonta halua maksella haukihirmuisille takaisin monen särkipoloisen, mm. isänsä ja äitinsä, kuoleman. Sitä varten se harjoitteli tavattoman nopeita liikkeitä ja käänteitä. Olisi kai pitänytkin olla itse ukkosalama, joka olisi pystynyt sen tavoittamaan.

Kun itkemistä näytti jatkuvan loputtomasti, terhistäytyi vihdoin viimein Heikki Henteri. Sulavalla liikkeellä se kaartoi sille paikkaa, mistä särjet tavallisesti asiansa esittivät, ja kumarsi ensin vanhan kaartin sinertäväsuomuisia ikäsärkiä. Sitten se pyysi saada sanoa jotakin. Särkiparvi keskittyi kuuntelemaan, sillä niiden joukossa oli sellainen kirjoittamaton laki, että jos joku vaivautui puhumaan, sitä piti kaikkien kuunnella. Puheita pidettiin nimittäin ani harvoin.

Kun puhumislupa oli vanhojen taholta myönnetty, se alkoi puhella:

- Emme me, hyvät veljet, tee oikein kunnon isoisäni muistoa kohtaan, jos tästä itsemme uuvuksiin itkemme. Meidän on jatkettava olemassaolon taistelua ja yritettävä kasvaa rohkeiksi särjiksi, ja näin ollen on myös osattava toimia. Lähettäkäämme vakoilijasärkiä kaikkiin lahtiin, ja missä parhaat ruokapaikat on, sinne pyrkikäämme. Meillä on vielä parvena valtavasti lisääntymisen mahdollisuuksia, kun vain oivallamme, että haukiverkot ja rysät ovat särkien paras linnoitus petokaloja vastaan. Niissä on nimittäin isot silmät, ja särjillä on pienet hartiat. Kuivatkaa kyyneleet, kuomat, ja jatketaan taistelua.

Särjet ryhtyivät kuivailemaan kyyneleitään. Alkoi kuulua supatusta ja muminaa, rykimistä ja suomunkahinaa. Kateellinen silmäkin välähti joukosta, sillä joku jo luuli Henterin pyrkivän johtajan paikalle, joka oli yhä vielä avoin. Henterin matematiikkaa haukiverkon ja rysän suurista silmistä, enempää kuin särkien kapeista hartioistakaan, ei moni näyttänyt ymmärtävän, ja tuskinpa se oli ymmärrettäväksi tarkoitettukaan. Keskustelu pääsi kuitenkin jo käytiin.

- Jalojen isiemme reitit tässä on uitava, puuttui puheeseen Jussi Jahvetin poika Punasilmä, yksi Jahvetin perillisistä. – Ehdotan suoralta kädeltä, että valitsemme itsellemme johtajan Henterin sijaan. Minusta ei tällaista johtajaa tule, koska olen toissilmä, mutta sitä suuremmalla syyllä uskalsin ottaa tämän asian esille. Mitä mieltä olette, hyvät särkiveljet, tästä ehdotuksesta?

Särjet pyyhkivät pois kyyneleitään, ja selvään näki, että edellä mainitut puheenvuorot tekivät hyvän, piristävän vaikutuksen. Vanhatkin särjet heräsivät. Luottamus nuoren polven mahdollisuuksiin alkoi elää niiden mielissä.

Yksi niistä, nimeltään Arpinaama, rupesi puhumaan:

- Jotakin tällaista elämänmerkkiä olen odottanut ilmenevän nuorisomme keskuudessa. Teillä, nuoret, on kaksi tehtävää, joita me vanhat emme enää kykene hoitamaan. Toinen niistä on jo mainittu; - ilman johtajaa, viisasta ja kokenutta, ette selviä, sillä kurittomuutta aina ilmenee. Toinen on se, että tämä ranta on teidän jätettävä, - tila käy liian ahtaaksi ja ruokavedet siten huonoiksi. Olen kuullut, että kaukana täältä on paikka nimeltään Kauniit Rantamat. Siitä paikasta olisi saatava tietoja; sinne tulisi järvemme särkien siirtyä.

- Kuka haluaa tulla kuninkaaksemme? Kuka johtaa meidät sinne? kohahti särkiparvesta kaksi kysymystä.

Sana ”särkien kuningas” oli nostanut innostuneita toiveita monen nuoren särjen päähän. Alkoi syntyä liikettä ja esille työntymistä. Huipuille on aina pyrkijöitä…

- Kuka on parempi kuin minä? sanoi Taneli Itsekehu ja ui paikalle. – Katselkaa pyrstöni sulavia kaarteita ja suomujeni hopeanhohtoista välkettä! Kuka pystyy minut lyömään uinnin nopeudessa!

- Kantokykyä, kantokykyä kuninkaalta kysytään! Kenellä on leveämpi niska ja kovempi pää kuin minulla? sanoi eräs suurikokoinen särki ja ui Taneli Itsekehun vierelle. Tämä särki, nimeltään Paksuniska, oli todella edustavan näköinen.

- Ei sinua, vaan minut kuninkaaksi, kimitti parvesta Iivari Uhkarohkea. – Kuninkaan on uskallettava maistaa onkimatoa ja härnätä luodolla lämmitteleviä haukia.

- Jaha, jahah! puuttui puheeseen toissilmä Jussi Jahvetinpoika. – Ehdokkaita taitaa tulla jo liikaa. Minun käsittääkseni särkien kuninkaaksi pitäisi valita sellainen, joka on kuninkaallista sukua. – Asettukaamme siis Heikki Henteri Särkelä särkien suvun johtajaksi.

- Ei! huusi ruohojen välistä Taneli Itsekehu.

- Ei! karjui Paksuniska.

- Ei! kimitti Iivari Uhkarohkea.

- Eikö minua ole ollenkaan huomattu? nahisi sekaan kookas aatelissärki Wille von Herkkusuu.

- Äänestetään, äänestetään! kuului silloin voimakas ääni särkiparvesta.

Tähän ehdotukseen yhtyi särkien enemmistö, ja kun äänestys oli suoritettu, jakaantuivat äänet seuraavasti:

Taneli Itsekehu oli saanut äänen Taneli Itsekehulta. Paksuniska Paksuniskalta. Iivari Uhkarohkea oli äänestänyt Iivari Uhkarohkeaa, ja Wille von Herkkusuu oli saanut äänen itseltään ja rouvaltaan von Herkkusyömäriltä.

Muu särkiparvi äänesti Jussi Jahvetinpoika Punasilmän ehdottamaa Heikki Henteri Särkelää.

Vaatimattomasti Heikki silloin ui särkiparven keskelle ja alkoi pakista:

- Kieltäydyn toistaiseksi kuninkuudesta, sillä kuninkaan ja johtajan kannukset on lunastettava. – Kunnianarvoisa Arpinaama mainitsi äsken rauhaisan särkien oleskelupaikan, jonka nimi on Kauniit Rantamat. Ehdotan, että me, jotka olimme ehdokkaina, lähdemme yhdessä käymään tuossa paikassa, joka mainittiin. Niistä, jotka palaavat kunnossa takaisin, valittakoon johtaja parvellemme.

Arpinaama ja monet muut särkivanhukset vapisivat liikutuksesta. Usko nuorison tulevaisuuteen sai uutta virikettä. Heikki Henteri Särkelän puheesta oli välähtänyt jotakin jaloa ja kuninkaallista. Jalo ihminenkin aina raivaa tiensä eikä purjehdi toisen lipulla.

Särkien kokous hyväksyi yllättyneenä H. H. Särkelän ehdotuksen, ja niin nuo viisi särkeä lähtivät uimaan poikki suuren selän Kauniita Rantamia kohti hankkiakseen itselleen ”kuninkaan kannukset”.

Mutta olisikohan tuolla särkien maailman tapahtumalla jotakin sanomista meille, jotka kahdella jalalla kävelemme täällä ihmisten maailmassa? Luulisin että on. Nimittäin kaikkien parhain asia ihmisen elämässä on se, että hän tulee tuntemaan Herran Jeesuksen jo nuorena. Usko on tavattoman kallis lahja ihmiselle, ja uskossa oleminen ei ole paikallaan nyhjöttämistä. Omakohtaisen uskon tuomaa sisältöä ei sen saanut vaihtaisi mihinkään katoavaiseen. Mutta uskovaisen pitäisi jo nuorena olla sellainen ”henterisielu”, joka uskaltaa tunkeutua niille ”kuningaskalojen” reiteille, joille hänet taivaasta päin ohjataan, sekä kilvoituksessa että vastuun kantamisessa. Mitä ja minkä kaltaisia nämä reitit ovat, selviää itse kullekin aikanaan, sillä Jumalan johdatus on henkilökohtaista. 

Mutta siellä vedenpinnan alla tapahtui, että särkien kuningasehdokkaat: Taneli Itsekehu, Paksuniska, Iivari Uhkarohkea, aatelissärki Wille von Herkkusuu ja Henteri asettuivat maaliviivalle lähteäkseen lunastamaan johtajan sauvaa. Kunnon särkemme Jussi Jahvetinpoika Punasilmä läsäytti pyrstöllään järven pohjaan vajonneeseen kurkkupurkkiin, ja jono särkiä säntäsi liikkeelle Taneli Itsekehun johdolla. No menköötpä sitten! jatkuu...

Jaakko Sahimaa

2. Jahvetti nousee pohjamudasta - Heikki Henteri

Alemmuus- ja katkeruuskompleksin valtaan äkisti joutunut Jahvetti vietti kokonaisen talven paikallaan likaisen pohjamudan sekaan hautautuneena. Koska tällainen elementti on paremminkin mateiden kuin särkien olinpaikka, oli Henterin ajatuskoneisto vilkkaassa toiminnassa Jahvetin auttamiseksi. Tällainen liikkumattomuuden olotila on raikkaalle kalalle tavattoman ikävä ja vaarallinen, eikä pohjamudasta irtaantuminen ole suinkaan mikään helppo asia. Ei siellä myöskään paljon voimatkaan pääse vahvistumaan, sillä liikettä, liikettä elävä kala kaipaa.

Arvonlaskun pohjakuoppa on myös hankala sikäli, että sieltä ylös auttamisessa tarvitaan viisaita menetelmiä. Kevään lähestyessä Henteri tuli siihen johtopäätökseen, että kevään voimien vaikutus varmasti tuntuisi myös Jahvetin pyrstöevissä. Lisäksi se päätteli, että Jahvetti oli jo tarpeeksi pitkään ollut tuossa elementissä ja syvimmässään odotti pääsyä ja toisten särkien seuraa…

Siksipä Henteri tuumi, että Jahvetti on yritettävä saada kertarysäyksellä ylös ja evilleen tuosta kuopasta. Vähitellen menetelmä ei nyt auttaisi tässä tapauksessa. Kirkkaiden auringonsäteiden tunkeutuessa läpi kevätporeiden ja luodessa valoaan sulien kohtien kautta syvänteisiinkin, uiskenteli Henteri sinne Jahvetin montulle, missä tämä hartaasti odotti vanhan särjen luonnollista kuolemaa. Ei Henteri kuitenkaan mennyt sinne ruumiinsiunausta toimittamaan, vaan ryhtyi kuin ryhtyikin pakisemaan:

- Kuulehan, Jahvetti, pian on taas kutuaika käsillä, ja meidänkin olisi löydettävä parvellemme sopiva kutupaikka. Eikö lähdettäisi yhdessä sellaista etsimään? Olen kuullut, että tästä noin kilometrin päässä on Kaatiolahti, kuuluisa haukien kutupaikka. Eiköhän mennä ja vallata se itsellemme saadaksemme särkien suvun leviämään sinnekin? Tiedän, että tehtävä on vaarallinen, sillä hauet ovat parhaillaan kokoontumassa sinne, mutta panemme viisauden haukien voimaa vastaan, ja ehkäpä selviämme.

Henterin ehdotus oli voidetta Jahvetin haavoihin, ja niinpä tuo lähes kilon painoinen särki nousi pohjamudasta, ja sitten nämä kaksi särkeä jättivät jäähyväiset toisille ja läksivät uimaan.

Särjet uivat ja uivat, kunnes tulivat Kaatiolahteen, missä oli jo sulaa, mutta onneksi ei vielä yhtään haukea. Sen sijaan siellä oli pieni ahven nimeltään Viisas Ville yhdessä vaimonsa Saara Leppoisen kanssa etsimässä ahvenille kutupaikkaa.

- Joko täällä on näkynyt haukia kutuhommissa? kysäisi Henteri.

- Ei vielä, mutta kuulemani mukaan ne ovat juuri saapumassa hirmuisena joukkona. Kolmi- ja nelikiloisia kuuluu siinä parvessa olevan useita, pienemmistä puhumattakaan, ja niiden johtajana on kolmikiloinen aatelishauki Arttur von Suursyömäri. Sillä kuuluu olevan mukanaan vaimonsa, seitsenkiloinen rouva von Ahmatti, vastasi Viisas Ville.

- Mihin ajattelette mennä pakoon, kun hauet tulevat? uteli Henteri edelleen.

- Tuossa aivan lähellä on Matkustajakoti Lähetysrysä. Me piiloudumme sen alle pohjamutaan, kunnes hauet ovat menneet pois, tiedotti puolestaan Saara Leppoisa.

- Lähetysrysä! Mikä se sellainen rysä on? huudahti Henteri.

Viisas Ville joka tiesi kaikki kalojen asiat ja osan ihmistenkin asioista, alkoi selittää:

- Tuolla rannalla on talo, jossa on Erkki-niminen uskovainen poika. Hän rakastaa kovasti lähetystyötä ja rukoilee paljon pakanoiden puolesta. Nyt se Erkki on saanut isältään rysän ja nimittänyt sen Lähetysrysäksi. Hän nimittäin aikoo myydä kaikki saamansa hauet ja panna rahat lähetysuhriin. Ja tuossa se rysä nyt sitten odottaa haukien tuloa.

Silloin Henterin ajatusmaailmassa äkkiä välähti suunnitelma. Se ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan kiljaisi:

- No, mutta hauet palvelevat kerrankin hyvää tarkoitusta! Ajetaan tai houkutellaan niistä kaksi parasta sen Erkkipojan Lähetysrysään. Uhrataan me särjet haukia lähetystyölle!

Ahvenet eivät jaksaneet käsittää, miten se olisi mahdollista; ne pistäytyivätkin piilon Lähetysrysän alle.

Mutta Henteri oli kuin tulta ja terästä, se antoi Jahvetille määräyksen:

- Jahvetti, painu sinä rysän eteen pohjamutaan ja ole siellä hyvin hiljaa piilossa. Mieti siellä sitten oikein pelottava lause valmiiksi, ja kun minä sanon: nyt! niin kirpoa sieltä ylös ja kiljaise ajatustesi tuote esiin sellaisella ponnella, että hauet lähtevät pakoon.

Jahvetti alkoi nauraa vapauttavaa naurua ja painui sitten pohjamutaan.

Juuri silloin alkoi kuulua valtavaa kohinaa Kaationlahden suulta. Haukien mahtava sukellusvene-”armaada” (laivasto) saapui, ja keulassa uivat haukien valiot: Arttur von Suursyömäri ja rouva von Ahmatti. Hauet saapuivat Lähetysrysän luo kiiltävin silmin, verestävin kidoin ja välkkyvin hampain. Viisas Ville ja Saara Leppoisa uskalsivat tuskin hengittää.

Silloin asettui Henteri, särkien kuningas, Lähetysrysän ensimmäisen nielun eteen ja huusi:

- Arvoisa aatelisherra von Suursyömäri ja rouva von Ahmatti! Teille on tilaa täällä olonne ajaksi. Olkaa hyvä ja uikaa läpi ensimmäisen nielun ja riisukaa päällysvaatteenne eteiseen, mutta älkää rikkoko edessä olevaa aitaverkkoa, sillä ilman sitä eivät muut hauet osaa tänne. Tehkää hyvin, uikaa sisään!

- Mennään katsomaan ja syödään tuo särki ensimmäiseksi, murahti Arttur von Suursyömäri ja solahti ensimmäisen nielun läpi rouva von Ahmatti tulessa perässä.

- Arvoisa herrasväki, käykää peremmä, siihen olohuoneeseen, joka on teille varattu! puheli Henteri toisen nielun suulta.

Rouva von Ahmatti päätti nielaista Henterin ja potkaisi läpi toisen nielun, ja kun aatelisherra von Suursyömärikin aikoi saada osansa, olivat ne molemmat pian rysänperässä, mutta Henteri solahti verkon silmän läpi pakoon.

Haukiparvi käsitti oitis tilanteen. Niiden johtajat olivat vankeina Lähetysrysässä, ja pelko siirtyi hauesta toiseen.

Silloin Henteri huomasi, että oli tullut otollinen hetki toimia, ja hihkaisi:

- Nyt Jahvetti, pane parastasi!

Sillä sekunnilla syöksyi pohjamudasta esiin n. kilon painoinen särki, teki ilmassa voltin ja ärjäisi niin hirveästi kuin jaksoi:

- Ja nyt lähtekää täältä, tai särkien kuningas Henteri ajaa teidät kaikki lähetysrysään!!

Pelon valtaamille kaloille olisi riittänyt vähempääkin, ja kun ne vielä kuulivat nimen Henteri, jolla nimellä oli katetta kalamaailmassa, niin ne lähtivät kiireesti pakoon.

Johtajahauet vain jäivät Lähetysrysään odottamaan Erkki-pojan toimenpiteitä, ja niin vapautui Kaatiolahti siksi kevääksi lahnojen ja särkien kutupaikaksi. Hauet eivät enää uskaltaneet sinne tulla sinä keväänä.

Mutta Henteri ja Jahvetti uivat omiensa luo johtamaan niitä uudelle kutupaikalle. Siellä odottivatkin toiset särjet tulijoita vesissä silmin, sillä vaaralliselle matkalle ne olivat lähteneet. Ilo oli taas suuri, kun Henteri saapui. Heti hän vaati hetken hiljaisuutta ja julisti:

- Jahvetti on sankari. Jahvetti karkotti bassoäänellään, hirmuisella karjahduksella, hauet Kaatiolahdesta, ja niin meillä on uudet kutupaikat tiedossa.

- Henteri panee nyt oman urotekonsa minun tililleni, huomautti Jahvetti nöyrästi. Mutta joka tapauksessa tämä seikkailu on virkistänyt minua niin, että tekisi mieli lähettää terveisiä tästä Hyvän Paimenen lukijoille, se jatkoi.

- Hyvän Paimenen lukijoille? Mikä se sellainen Hyvä Paimen on? huusivat särjet ihmeissään.

- No, se on se lastenlehti, jossa kerrotaan Henteristä ja samoin meistä kaikista. Kun nyt Henteri on osoittanut minua kurjaa kohtaan mitä sydämellisintä veljesrakkautta, niin tervehditään niitä lukijoita sanoilla, jotka löytävät niiden ihmisten omasta kirjasta, Raamatusta, ja jotka kuuluvat:

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne”, Room. 12:10.

Minut nosti ”pohjamudasta”, missä viime aikoina oleskelin, ylös Henterin sydämellinen rakkaus. Siksi ehdottaisin terveistemme pääajatukseksi mainittua Raamatun lausetta, sillä ne Hyvä Paimenen lukijat voivat oppia siitä jotakin, ehdotti Jahvetti.

- Ne terveiset lähetetään! innostui särkiparvi ja alkoi uida kutupaikkaansa kohti.

Mutta kun sen kevään kutupuuhat olivat saatettu kunnialla loppuun, puheli Jahvetti kerran kahden onkimiehen touhuja seuratessaan Henterille tähän tapaan:

- Eiköhän mekin tässä oteta ja napata kiinni tuohon onkeen. Huono näyttää olevan syönti ahvenilla, ja tämän veden särjet kyllä osaavat väistää syötin, jos tahtovat. Jos olet tarkkaan kuunnellut, niin tuolla rannalla olevasta teltasta on kuulunut tavattoman kaunista laulua ja soittoa sekä oikeaa voiman puhetta eli evankeliumin saarnaamista. Ne puheenpitäjät istuvat nyt päällämme venheessä ja yrittävät saada vähän paistinkalaa, ihmisiä kun ovat nääs nekin. Koska minä en taida enää ikänikään perusteella löytää oikeaa elämisen säveltä, niin taidanpa tässä puraista matoa ja lähden täältä. Annetaan tilaa nuoremmille särjille yrittää näissä vesissä parhaan kykynsä mukaan ohjailla parveamme. Luulisin, etteivät nuo saarnaihmiset niin nirsoja ole, etteikö niille kelpaisi särki paistinkalaksi.

Henteri haukkoi hetken hämmästyneesti henkeään. Parissa viikossa oli Jahvetti jalostunut niin, että oli valmis uhraamaan itsensä. Ihme oli tapahtunut.

Henteri tarttui oitis ehdotukseen:

- Sanoit sen, mikä on jo mielessäni ollut. Ei ole monesti särjelle tilaisuutta nousta evankeliumin puhujan paistinpannuun. Tartu onkeen, kuoma, minä tulen toisessa.

Kohot pulpahtivat vedenpinnalla, toinen harvinaisen raskaasti, toinen kevyemmin. Särkiukot läksivät omasta elementistään, mutta ylhäällä venheessä riemuittiin. Myöhemmin tiedotti Hyvä Paimen-lehti, että Henteri ja Jahvetti oli syöty jouhossa pyöritettyinä ja voissa paistettuna.

Jaakko Sahimaa