Kun Ville Mertanen huomasi, etteivät särjet noin vain mennyt
verkkoihinsa, hän alkoi miettiä keinoa, miten saisi särjet niihin
pelotelluiksi. Aamuaurinko ehti nousta, ennen kuin Villen suunnitelma oli
valmis. Kun hän luuli löytäneensä keinon, hän pakisi yksikseen siellä
Koppakuoriaisen luodolla laakean kiven päällä
- Pienet ystäväiseni, Henteri ja muut, annetaanpas teille
vähän ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Opitte ymmärtämään, ettei kunnon
kalamiehen kanssa sovi joutavaa vehkeillä. Pieni lepohetki ensin teille, kiltit
hopeasuomut. Tähän tapaan mutisten Ville Mertanen lähti veneineen kotirantaansa
kohden. Sinne hän jätti verkkonsa paikoilleen ja särjet verkkojen
saarrosrenkaaseen. Niin viisaan näköinen ilme oli Villen kasvoilla, että
rantamännyssä oleva variskin raakkui:
- Paras poistua, paras poistua.
Sitten se lähti lentämään.
Koska Ville oli kuulu kalamies, hänellä oli rannassa varasto
suuria eläviä kaloja. Hän oli tehnyt katiskaverkosta järveen aitauksen, jota
hän kutsui sumpuksi. Siihen hän aina pani saamansa kalat, jotka eivät siitä
mihinkään päässeet. Sumpustaan hän sitten otti kaloja, myi, paistoi ja söi
tarpeen mukaan. ’Ville Mertasen sumpussa oli muutaman päivän ollut eräs
matikka, joka sattumalta oli uinut hänen pyydykseensä, vaikka olikin kevät.
Mateella oli painoa hyvän matkaa kolmatta kiloa, ja sitä kutsuttiin
kalamaailmassa Pohjamudan Aatamiksi. Musta ja hirveä se oli ulkonäöltään.
Nyt Ville souteli sumpulleen, päästi hieman vettä
veneeseensä ja nosti Aatamin sumpustaan sinne veneen pohjalle.
Aamukahvit juotuaan hän lähti sitten soutelemaan
Koppakuoriaisen luodolle särkiverkoilleen. Ilkeästi hymyillen Ville mutisi
veneen pohjalla olevalle matikalle:
- Nyt minä päästän sinut vapauteen sillä ehdolla, että syöt Henterin.
Kukka sinua näin keväällä ilkeää syödä, mutta pannaan sinut syömään toisia.
Pieni kiltti matikka, järjestä nyt pientä liikettä tuolla verkkojen sisällä
olevassa särkiparvessa.
Näin pakisten Ville heitti ruman Pohjamudan Aatamin sinne
särkien joukkoon tuhotöitään tekemään. Ville suunnitteli, että Aatami ajaisi
särjet ja ennen kaikkea Henterin verkkojen silmiin.
Juuri noina hetkinä yksi särjistä, Elävä Viisaus, huomasi,
etsiessään särkiparvelle pakotietä, heikon kohdan Ville Mertasen järjestämässä
verkkomuurissa.
Erään suuren kiven vierestä oli verkon pää jostakin syystä
vetäytynyt hieman taaksepäin, ja siihen oli muodostunut ahdas, mutta kuitenkin
selvä pelastuksen portti. Pistäytyipä Elävä Viisaus portin kautta suuressa ja
ihanassa vapaudessa verkkojen ulkopuolellakin.
Tämä huomio oli toivottomuuden tilaan joutuneesta särjestä
niin valtava, että se joutui ilonsa tähden aluksi ällikälle. Vapaata vettä oli
rajattomasti joka suuntaan.
Sitten elävä Viisaus heräsi todellisuuteen.
Umpikujaan joutuneet särjet oli
pelastettava!
Pelastuksen mahdollisuus oli
olemassa!
Elävä Viisaus pujahti takaisin
toisten luo keksimästään aukosta. Se ei halunnut tehdä tyhmyyksiä. Liian
voimakkaasti sanottu, yli ymmärryksen käyvä ilosanoma olisi ehkä saanut aikaan
tungoksen tuolla pelastuksen portilla.
(Vaikka kyllä ihmiset ovat
ylihitaita käyttämään hyväkseen sitä pelastuksen mahdollisuutta, jonka Jumala
on heille valmistanut. Taivaan ahtaalla portilla ei ole tungosta.)
Niinpä Elävä
Viisaus menikin ensiksi Heikki Henterin, Arpinaaman ja Jussi Jahvetinpoika
Punasilmän luo ja uskoi heille salaisuutensa. Otettuaan asiasta selvää nämä
totesivat asian särjille kehotuksen poistua hyvässä järjestyksessä Elävän
Viisaan löytämästä portista.
Mutta juuri
sillä hetkellä mätkähti Ville Mertasen heittämä Pohjamudan Aatami särkiparven
keskelle. Se oli täynnä katkeruutta, valon sokaisema, äkeissään ja nälissään.
Jos sillä oli yleensä ollenkaan sydäntä, se oli vielä mustempi kuin Aatamin
ulkokuori.
Särkien
seurakunta vavahti Pohjamudan Aatamin ilmestyttyä parven keskelle. Aatamin
perusluonto oli muuttumaton. Olihan sen synnyin paikka siellä, mihin eivät valon
säteet ulotu.
Sen kaikki
haaveet ja toiveet keskittyivät vain omaan itseensä. Toisten kalaveljien
menestyminen oli sille vieras käsite.
Koska sen
olinpaikkana olivat pimeät ruohistot ja kurakot, se levitti kauhua
hopeasuomuisten särkien joukkoon. Aatami oli päästetty irti sille
kuulumattomassa elementissä. Patoutuneen vihansa voimalla se kävi hätyyttämään
särkiä, mutta silloin heräsi myös Heikki Henteri.
- Ota kiinni,
jos saat! se kiljaisi Aatamille ja teki merkillisen taitotempun sen nälkäisen
suun edessä.
Pohjamudan
Aatami unohti vihoissaan muut särjet ja syöksyi Henterin kimppuun kuin
juovasalama ukkospilvessä.
Kierrettiin ja
kaarrettiin ja tehtiin mutkaisia poikkeamia. Nälkä ja viha tekivät Aatamin
notkeaksi. Sitten tapahtui ratkaisu.
Joko päättyi
Henterin poloinen elämä?
Ei sentään
vielä.
Henteri otti
tarkan suunnan ja livahti vikkelästi avoveteen siitä portista, jonka Elävä
Viisaus oli keksinyt.
Pohjamudan
Aatami ui perässä. Se ei enää koskaan osannut takaisin särkien luo, sillä
särjille tarkoitettu kuoleman verkko oli liian tiheäsilmäinen sen takaisin
uida, ja tuota salaperäistä pakoon pääsykoloa se ei tuntenut.
Oli tapahtunut
suurin ihme ja särjille odottamaton pelastus hirveän Aatamin kidasta. Särkien
kuolemaksi ja tuhoksi suunniteltu verkko suojeli niitä nyt Aatamin raivokkaita
hyökkäyksiä vastaan.
(Niin suojelee
myös Jeesuksen Kristuksen risti sen turviin paennutta ihmistä pahan hirveältä
voimilta. Sen turviin on armahdetun syntisen suloista jäädä.)
On
luonnollista, että Henteri selvisi hyvin pian Pohjamudan Aatamista siellä
vapaassa vedessä. Siihen tarvitaan vain yksi tepsivä toimenpide.
Aatamin takaa-ajama
Henteri sukelsi erääseen syvänteeseen, jota kutsuttiin Surmakuopaksi. Siellä
asuivat kaikki valonvihaajat vesieläinten joukossa. Aatami tuli perässä eikä
enää halunnut sieltä uida pois. Se oli päässyt omaan olotilaansa, mutta Henteri
pakeni tuon kuoppaluolan kautta vapauteen.
Nyt ei Henteri
enää viivytellyt, vaan ui parvensa luo. Henterin kehotuksesta Elävä Viisaus
julisti parvelle vapautussanoman. Hyvässä järjestyksessä parvi lähti vankilasta
ja jätti verkot turhaan odottamaan varmaa saalista.
