Heti kun särkiparvemme oli päässyt
pakenemaan kalastaja Ville Mertasen verkoista Elävän Viisauden keksimästä
aukosta, kokoontuivat särjet suureen neuvotteluun. Pohjasta nousevien
vesikuplien mukana kuulin seuraavanlaista ajatusten vaihtoa:
Arpinaama: - Olemme jälleen
onnistuneet välttämään hirveän kohtalon, joka meitä odotti. Ellei pelastuksen
ovi olisi avautunut ja ellemme olisi sitä hyväksemme käyttäneet, olisimme
iltapäivällä suolakalatynnyrissä odottamassa syömistämme kuorinperunoiden kera.
Mutta uusi vaikeus on nyt edessämme. Koko Koppakuoriaisen luodon hyvät
ruokamaat ovat pilalla, ellei Ville Mertanen vie pois noita verkkojaan.
Huomaatteko, että hän saartoi niillä verkoillaan parhaat ruokavetemme.
Jussi Jahvetinpoika punasilmä:
-
Siinäpäs sitä ollaan. Pistin äsken pääni
vedenpinnan yläpuolelle ja huomasin, kuinka Ville nukkuu tuossa lähellä laakean
kiven päällä kuorsaten hirveästi. Koska hän valvoi koko yön meitä
pyydystäessään, on häntä ruvennut raukaisemaan aamuauringon paiste. Siinä on
paikallaan Villen venhe ja nuo monet verkot, joilla meidät saarrettiin.
Henteri: -
Luuletteko, että Ville vie verkkonsa pois heti, kun herää ja näkee, että olemme
karanneet?
Arpinaama: -
Tuskinpa vain, sillä kunnian päälle se Villelle käy tämä yö. Onhan hänen
verkkoihinsa tarttunut parvestamme vain kymmenkunta kuritonta yksilöä. Se on
kuululle kalamiehelle liian vähän yhden yön kalastamisesta näin kutuaikana.
Henteri: -
Mietin tuossa äsken valmiiksi erään idean, jolla nukkuva Ville saadaan
lähtemään tuolta kiveltä kotiinsa hyvin äkkiä. Se minua vain askarruttaa,
ehtiikö Ville kerätä verkkonsa mukaansa, kun lähtöhetki koittaa. Hyvät
särkiveljet, aion kostaa Ville Mertaselle sen järkytyksen, minkä hän meille
tuotti. Mutta onko kosto yleensä luvallista? Pyytäisin tähän kysymykseen
teiltä, te särkien älymystö, pikaista vastausta.
Tämä Henterin
tekemä kysymys herätti kolme mietteliästä särkeä, jotka vastasivat tehtyyn
kysymykseen kukin vuorollaan.
Käytännön
viisaus: - Jos toimitaan hetken mielijohteiden mukaan, seuraa kärsittyä asiaa
aina kosto. Jos halutaan nähdä oikein lyhyelti, noudatetaan tätä lakitalouden
periaatetta: Silmä silmästä, hammas hampaasta, palovamma palovammasta jne. Onko
se aina parasta, siihen vastatkoon toiset, etten esiintyisi ainoana viisaana.
Luova viisaus: -
Kukapa meistä osaa oikein neuvoa, ellemme ole saaneet viisautta joltakin meitä
suuremmalta. Toiselle vahingon tuottamisesta voi lyhytnäköinen sielu nauttia,
mutta saada toinen rakennetuksi ja autetuksi on iloa, jota tuntevat vain
kuningassielut. Ihmisten maailmassa on kerran elänyt kaikkien aikojen suurin
opettaja, jonka opetukset ovat saaneet monta harhautunutta ihmistä oikealle
tielle. Tämä suuri opettaja on pitänyt erään puheen, jota kutsutaan
Vuorisaarnaksi. Tahdotteko kuulla, miten tässä puheessa käsitellään
kostoajatusta?
Särjet: -
Tahdomme, tahdomme…
Luova Viisaus: -
Erotamme hänen opetuksensa kaikkea muuta oppia ylevämmäksi. Tämän suuren
opettajan, Kristuksen Jeesuksen, opin panee täytäntöön vain se, joka on tullut
opettajansa sisäisesti tuntemaan ja kirjaimellisesti syönyt Hänen sanansa.
Jeesuksen jalon
opin ylevän ajatus kuuluu:
”Te olette
kuulleet sanotuksi: ´Rakasta
lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi.´ Mutta minä sanon teille: rakastakaa
vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että
olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa
niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa vanhurskaille niin kuin
väärillekin.”
Kun Luova
Viisaus oli saanut esitetyksi nämä sanat, se mutisi aivan kuin itsellensä:
-
Jos olisimme ihmisiä ja meillä olisi ihmisten
laitteet ja voisimme kaikkea tehdä vedessä, niin me keittäisimme nyt hyvät
kahvit ja kutsuisimme Ville Mertasen, vainoojamme, aamukahville. Ilkeäisikö tuo
sitten enää meitä ahdistella?
Särkiparven
valtasi syvä hiljaisuus. Oltiin tekemisissä puhuvien sanojen kanssa. Kaikkien
katseet kääntyivät nyt erääseen särkien johtajaan, Toimivaan Viisauteen, jonka
sanaa ja esiintymistä myös odotettiin. Silmälasejaan nostellen tämä ui paikalle
ja pakisi:
-
Huomaan, että toimimaan tottuneen Henterin on
hyvin vaikea hillitä itseään silloin, kun käyttökelpoinen idea aivoja rasittaa.
Veljieni neuvot siitä, ettei pahaa pitäisi pahalla maksaa, ovat paikallaan.
Mutta mitä mieltä olette, veljet, olisikohan ystävämme Ville Mertanen jonkin
hyvän opetuksen tarpeessa?
Arpinaama: -
Ville Mertanen on mielestään päätänsä pitempi toisia kalamiehiä. Esimerkiksi
eräs toinen kalamies, Janne Rysänen, ei kelpaa hänelle muuta kuin airomieheksi.
Villelle voisi olla hyvä, jos hän tulisi hiukan nöyremmäksi. Jos Henterin idea
häntä tässä asiassa auttaisi, niin ehdotan, että yritetään.
Toimiva Viisaus:
- Arpinaama sanoo, että Ville Mertasen pitäisi saada lukea nöyrtymisen läksyä.
On totta, että ylpeys on aihe monenlaiseen pahaan. Ylpeää on vaikea kenenkään
neuvoa, ja jos todella asia on näin kalamies Villen kohdalla, niin annetaan
Henterin yrittää. Ei kai pieni särki isolle, kuululle kalastajalle niin kovin
ihmeitä pysty tekemään.
-
Yritä, Henteri! Yritä, Henteri! huusi koko
särkiparvi. – Lueta Villellä nöyrtymisen alkeiskaapista.
On luonnollista, että Henteri sai
eloa jäseniinsä. Pieni särki häipyi hetkeksi jonnekin.
Lähellä sitä paikkaa, missä Ville
Mertanen nukkui aamu-untaan laakealla kivellä, asui ja teki pesäänsä piisami
nimeltään Max Aleksanteri Mesimätäs. Tämän piisamin nimen outous johtuu siitä,
että sen esi-isät oli joskus tuotu tänne kaukaa Kanadasta. Max Aleksanteri
Mesimättäällä ja särjellä ei ollut juuri koskaan toistensa kanssa mitään
tekemistä, vaikka Max joskus pistäytyikin särkien elementissä.
Nyt uskalsi Henteri mennä sen
puheille ja sanoi:
-
Kuule, hyvä Max Aleksanteri, pistä pääsi
hetkeksi veden alle, niin esitän sinulle pienen pyynnön.
Max Aleksanteri Mesimätäs teki
työtä käskettyä, ja Henteri alkoi esittää:
-
Maailman kiltein Max ja parhain Aleksanteri,
etkö tekisi mielle sellaisen palveluksen, että juoksisit juuri tuon kiven
ylitse, joka on tuon sakean ruohikon laidassa. Jos jotain outoa tapahtuu, niin
säilytä vain hermosi tallella, ja mitään pahaa ei sinulle tapahdu.
Maxia rupesi naurattamaan
terhakkaan särjen lapsellinen ehdotus, mutta se lupasi suostua ehdotukseen ja
juosta kiven yli.
Järjetönhän Henterin ehdotus olisi
muuten ollutkin, sillä piisamithan alinomaa juoksevat kivien yli, mutta kun
kerron, että Ville Mertanen nukkui juuri tuolla kivellä (Max ei sattumalta tätä
huomannut), niin alamme jo aavistella jotakin.
Henteri neuvoi Max Aleksanteri
Mesimättäälle sen paikan, josta sen piti juosta. Kiven päällä olevaa miestä ei
sinne vedenrajaan ja ruohikkoon näkynyt, mutta paikka, josta kiven ylityksen
piti tapahtua, oli kymmenen senttiä isoonvarpaaseen päin siitä, mistä
kuorsauksen tärinä tuli ulos. Maxin piti siis juosta Ville Mertasen kaulan
ylitse.
Sitten Henteri antoi lähtömerkin.
Tehden työtä käskettyä Max kiipesi
ajatuksen nopeudella kivelle ja ehti säikähtää kivellä nukkuvaa miestä vasta
sitten, kun oli jo vedessä kiven toisella puolella.
Koska Max joutui arvaamattaan
ylittäessään kiveä ylittämään myös Villen paljaana olevan kaulan ja hädissään
pyyhkäisi vielä niljakkaalla hännällään tämän suuta, se herätti Ville Mertasen
outoon todellisuuteen.
Kuului kumea karjahdus, ja sitten
Ville hyppäsi salamana pystyyn kiven päällä.
Eihän tässä kaikessa vielä mitään,
mutta kun on olemassa se tasapainolaki. Niin, niin se tasapainolaki.
Kun Ville hyppäsi pystyyn, niin hän
arvaamattaan, äkkiherätyksen vaikutuksesta, rikkoi tasapainolain, ja vaikka
kuinka käsillään huitoi, hän mäsähti vatsalleen kylmään, keväiseen veteen!
Kaikeksi onnettomuudeksi siihen
sattui melomaan yönsä hyvin nukkunut Janne Rysänen, ja kun hän näki vedessä
harovan Villen, ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan sanoi:
-
Jo minä sanoin, ettei Henteriä kannata ruveta
pyytämään. Janne koetti hillitä itseään, mutta sitten ei jaksanut, vaan puhkesi
kuin tulivuori nauruun. Koppakuoriaisen luodolta kuului: Ha, ha, haa…!
Järventakainen vastaranta vastasi
kaikuna: Haha haa! Jonkun talon rannassa aamuvirkut pikkupojat kuulivat myös
kaikuna tämän naurun ja vastasivat siihen: Ha ha haa haaa aa…!
Heikki Henteri hävisi ilman enempiä
keskusteluja parvensa luo, ja märkä Ville rukka alkoi keräillä verkkojaan.
Annamme hänen mennä verkkoineen aamukahville. Pianhan ne myös märät vaatteet
kesällä kuivuivat.
Mutta jos meitä joskus sattuisi
onnistamaankin, niin pysytään siitä huolimatta nöyrinä. On melkoisen ikävä, jos
meidät joltakin omankunnian lepokiveltä armotta pudotetaan – armottomaan
todellisuuteen.
