11. Särjet motissa - Heikki Henteri

Siellä eleli vesien viljavuudessa Henteri. Eleli myös suuri särkiparvi syvässä rauhassa, sillä kaikki pahimmat hauet oli toimitettu kalamiehen katiskaan, verkkoon tai rysään. Rauhanpäivinä parvi lisääntyi valtavasti. Elettiin sitä aikaa, jolloin rakentava yksimielisyys vallitsi parvessa. Ajateltiin asioista kuin yksillä aivoilla. Ja siinä onkin edistymisen ja menestyksen salaisuus.

Särkien yksimielisyys oli moitteeton aina siihen saakka, kunnes eräänä keväänä lipui pienoinen venhe Koppakuoriaisen luotoa kohden. Venheen perässä istui ahavoitunut ja hyvin viisaan näköinen kalamies nimeltään Ville Mertanen, ja airoissa oli hänen nuorempi toverinsa Janne Rysänen.

- Mihinkähän hauet ovat kadonneet näiltä tienoilta, kun niitä ei käy enää pyydykseen? alkoi Ville Mertanen jutella kalamiehen hiljaisella äänellä. – Ennen tästä sai jopa viisikiloisiakin, näin kutuaikana.

Silloin alkoi Janne Rysänen jutella:

- Tämä seutu suorastaan vilisee nykyään särkiä, suuria, lihavia särkiä. Niiden joukossa on pieni särki nimeltään Henteri. Tämän särjen aivojen tuotteet ovat saaneet monta haukea kalamiesten pyydyksiin. Kortesalmen hauet pelkäävät Henteriä eivätkä uskalla tulla näille vesille. Olisinpa minäkin hauki, niin tulisin tänne juhlimaan ja kerrankin söisin särkiä.

- Miksi kukaan ei ole onkinut Henteriä ylös? uteli Ville.

- Älä luule että Henteriä noin vain ylös ongitaan! Kyllä se kala minulta ja sinulta pysyy siellä järvessä.

Tämä Janne Rysäsen sana loukkasi Ville Mertasta. Vanha kalamies ei koskaan näytä tunteitaan ulospäin, mutta Villen sisin kiehui: - Vai ei muka yhtä särkeä kuiville saa! Kokeillaan!

Kun miesten yhteinen kalaretki oli päättynyt, kokoili Ville Mertanen myöhäisenä kevätiltana parhaimmat verkkonsa ja läksi uudestaan vesille. Hiljaa kuin aave meloi Ville uudestaan särkien kutupaikoille ja veti venheen kolinan kuulumatta maihin. Sieltä luodon päältä hän sitten kotkansilmillään seurasi särkien kutupuuhia ja hörähti nauramaan:

- Ennen aamua olette verkossa. Kyllä minä vielä muistan motitustaktiikan. Nyt ette livistä. (Voi särkipoloisia!)

Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, kun Ville Mertanen verkoiltaan tukki kaikki karikoiden välit mantereen ja Koppakuoriaisen luodon välillä. Arvattavaa on, ettei suinkaan Ville lähtenyt särkiä pyytämään harvoilla lahnaverkoilla. Verkkojen silmät oli kudottu pikkukaloja varten.

Kun saartorengas oli suljettu, loppui hiljaisuus. Kuuluvasti kolahti Villen venhe, kun hän vetäisi sen maihin. Siellä oli Henteri särkineen verkkoaidan sisällä. Minkäänlaista pakotietä ei ollut.

Särjet heräsivät katkeraan todellisuuteen. Ne, jotka eivät olleet koskaan joutuneet tekemisiin verkkojen kanssa, vaan olivat syntyneet tällä luodolla, ryntäilivät sinne ja tänne. Useita ui jo hätäpäissään verkkoon. Äskeisen rauhan ja järjestyksen tilalle oli tulossa sekasorto.

Tilanteen vakavuus selvisi Jussi Jahvetinpoika Punasilmälle. Sitten se selvisi Arpinaamalle. Sen käsitti myös Heikki Henteri.

Kun parvi alkoi liikehtiä sinne ja tänne, huudahti viimeksi mainittu valtaisalla äänellä:

- Kaikkien on nyt pysyttävä paikoillaan. Kuolema uhkaa olemassaoloamme. Joka aikoo pelastua, painukoon hiljaisena niihin pohjakallion koloihin, joissa olemme ennenkin myrskyn tyyntymistä odottaneet.

Suurin osa särjistä noudatti kehotusta. Ne laskeutuivat kallionuurteisiin ja kivien viereen odottamaan uusia ohjeita. Suuri hiljaisuus valtasi särkien kutuvedet. Vain kurittomat uskalsivat liikehtiä.

Särkien joukossa ilmeni omalaatuista toimintaa ja puhetta:

Särki Kuriton: - Kuunnelkaa te vain Heikki Henteriä, niin kuolette nälkään. Liikkumatilaa pitää kalalla olla, vaikka verkkoapajassa. Nyt kokeillaan, kenen hermot kestävät uida, vaikka uintikielto on annettu!

Särki Kateellinen: - Osaa kai tätä parvea muutkin opettaa kuin joku tois-silmä Jussi Jahvetinpoika, Arpinaama ja Henteri. On ollut hetki vaihtaa vanhimmistoa särkien parvessa. Nuorta verta on saatava johtoon.

Särki Katkera: - Kuka neuvoi koko tätä parveamme lähtemään entisiltä uintivesiltä tänne kurjuuteen? Eikö se ollut Heikki Henteri. Tässä on tulokset. Jospa minut, niin, jospa minut…  

Särki Yltiöpäinen: - Veljet, tarkastin äsken tuota erästä verkkoa ja huomasin sen vanhaksi ja lahoksi. Jos nyt kaikki seuraisivat minua ja ryntäisimme yhteen paikkaan, niin takaan, että verkko repäisi paineen edessä, ja vapaus koittaisi. Vanhat, tahtovat viedä meiltä halun yrittää. Kenelle ääneni kuuluu, se seuratkoon minua!

Särki Tarkkanäköinen: - Totelkaa Henteriä ja vanhoja. Lahon verkon takana on toinen verkko, ja sen silmät kyllä kestävät. Veljet, veljet, pysykää koloissanne!

Tämä viimeinen puhe pidätti monta pysymään Henterin neuvon mukaan paikallaan. Mutta oli niitäkin, jotka nousivat lepopaikastaan ja seurasivat Kuritonta, Kateellista, Katkeraa ja Yltiöpäistä. Särkien yhtenäisyys oli joutunut kovalle koetukselle.

Tapahtumien kulku Koppakuoriaisen luodolla sai outoja käänteitä. Tapahtui ja tapahtui ihan räjähdysmäisesti.

Kun Ville Mertanen näki, ettei monikaan särki ilman muuta mennyt hänen pyydykseensä, hän turvautui vanhaan kalastajan keinoon ajaakseen särjet verkonsilmään. Hän etsi melkoisen kiven syliinsä ja sitä vatsansa päällä pidellen hohotti:

- Hoh hoh hoo ja hah hah haa, koetetaanpas, itsepäiset kalaseni, osaatteko säikähtää- Hah hah…ja sitten!

Heikki Henteri käsitti, mitä oli tulossa, ja karjaisi:

- Jos kenellä on vielä pieninkin säie hermoja tallella, niin pysyköön nyt paikallaan, molskahti miten molskahti…!

Samalla hetkellä Ville Mertanen heitti suuren kivensä korkeassa kaaressa keskelle verkkoapajaansa. Arvaa sen, minkälaisen äänen se synnytti!

Tuon pitäisi tepsiä! kuului hohotus luodolta.

Joku tarkkakorvainen olisi saattanut kuulla kaiun vastakkaiselta rannalta kysyvän:

- Tepsikö, tepsikö temppu?

Niin, tepsihän se, minkä tepsi. Luonnollisesti kaikki särjet säikähtivät, mutta suurin osa niistä pysyi paikoillaan. Vain ne särjet, jotka erimielisinä liikkuivat sinne ja tänne katkeruuttaan purkaen ja levittäen, uivat säikähdyksissään kuin ammuttu verkkoihin ja jäivät niihin kiinni. Onneksi niitä ei ollut paljon.

Lienee terveellistä meidän tämän todettuamme muistaa seuraava Raamatun hyvä opetus:

”Samoin, te, nuoremmat, olkaa vanhemmille alamaiset ja pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” (1 Piet. 5:5)

Tämän hyvän Raamatun sanan ja edellä kuvatun perusteella on hyvä nuoren uskovaisen taivuttaa sydämensä kuuntelemaan vanhemman elämän koetuksissa kulkeneen uskovaisen neuvoja. Tuntuu kuin juuri nyt elettävän ajan muotia olisi se, ettei vanhempien neuvoja kunnioiteta. Johtuisiko tuo siitä, että monet pitävät itseänsä tavattoman oppineina ja viisaina? Nöyräsydäminen nuori ei suoralta kädeltä tyrmää kokeneemman opetusta, vaan kuuntelee. Ja elämässä on hyvä se, että osaa kuunnella. Kuuntelijoita on vähän, neuvojia liikaa…

Mutta jätetäänpäs Ville Mertanen sivun kääntämisen ajaksi sinne Koppakuoriaisen luodolle päivittelemään särkisaaliin pienuutta ja laatimaan uusia kalamiehen kovia suunnitelmia.

Jaakko Sahimaa

10. Heikki Henterin joulutempaus

Kaiketi muistanette vielä sen pienen särjen, joka kuuluisan isoisänsä mukaan sai nimen Heikki Henteri. Muistatte, kuinka tämä rohkea särki ohjaili taitavasti suuren särkiparven nälkävesiltä ruokaisaan lahteen, jonne se jäi oleilemaan. Tunnettua myös lienee, että särkemme ei ottanut vastaan tarjottua kuninkuutta.

Tuossa ruokaisassa lahdessa oli särkien muuten hyvä olla, mutta läheiseen äkkisyvään oli pesiytynyt kaksi kulkurihaukea nimeltään Piikkikita ja Lihava Ilkeys. Nämä alkoivat myöhään syksyllä verottaa särkiparvea. Parvella näytti olevan niiden tähden suuria vaikeuksia.

Tämän johdosta alkoi Heikki Henteri hautoa suunnitelmia, ja päivän mietittyään se sai aatteen. – Toimitetaan Piikkikita ja Lihava Ilkeys invalidi-Villelle joulukaloiksi! se huudahti innostuneena.

Särkiparvi alkoi nyt onkia esiin Henterin suunnitelmia, mutta niitäpä ei paljasteta, ennen kuin käväistään välillä invalidi-Villen mökillä katsomassa, mitä siellä tapahtui. Siinä se kyhjöttikin, sotainvalidi Villen mökki, järven rannalla. Siistiä tuossa mökissä oli, vaikka eläminen olikin puutteenalaista. Olihan isä työkyvytön, ja eläke riitti nipin napin perheen elatukseen. Parasta tuossa mökissä oli se, että ilot ja murheet kannettiin Herran käsiin, johon perheen jäsenet uskoivat.

Joulun alla kääntyi eräänä päivänä puhe joulukaloihin. Mikä lienee ollut sellainen vanha tapa, että oli totuttu jouluna kaloja syömään. Kinkkuun ei ollut varoja. Se jätettiin laskuista pois. Lopputulos neuvotteluista oli se, että isä päätti lähteä kirkolle silakoita ostamaan.

Silloin puuttui perheeseen kuopus, neljännellä oleva Mikko, ja alkoi selittää:

- Mitä te niitä silakoita, suolasia ovat. Laitetaan katiska järveen, niin siihen menee haukia.

- Kuulehan Mikko! Ei nyt hauki ui, ja mateen kutu on vasta helmikuussa. Ei siihen katiskaan mene muuta kuin vettä, epäili isä.

- Varmasti menee, kun uskotaan. Luithan isä Raamattuakin äsken, että Jumala pitää huolen taivaan linnuistakin. Eikö Hän voi antaa meille joulukalatkin, muutakin kuin suolasia silakoita, puheli innokas kalamies Mikko Villenpoika.

Isä-Villeltä pääsi itku ja nauru yhtä aikaa. Puhuttuaan Mikolle siitä, kuinka verrattomia silakat ovat syödä, kun se tehdään kiitoksen kanssa, hän päätti lähteä Mikon kanssa viemään katiskaa järveen. Naurava äiti jäi keittämään kahvia kylmästä palaaville.

- Mihin me tämä katiska oikein laitetaan, että siihen jouluhauet menisivät? (Isä piti koko puuhaa yhä vielä leikkinä.) – Laitetaan se siihen äkkisyvän partaalle niin, että nielu on alaspäin, ehdotti tuleva suurkalastaja Mikko Villenpoika pikkulapsen vajavaisella puheella, sillä Mikolla oli puheessa vielä S-kirjaimen lausumisen vaikeus.

- Onpas sinulla hyvät neuvot. Mitä me tästä saisimmekaan, jos sinä Mikko, osasit vielä kaiken lisäksi oikein sanoa tuon väärän kirjaimen ”S:n”, puheli isä ja alkoi tehdä avantoa.

Sinne syvänteen reunaan laskettiin sitten se katiska. Pohja vietti syvyyttä kohden, ja niin katiska tuli vinoon asentoon nielu ja aitaverkko sinne päin, missä Piikkikita ja Lihava Ilkeys olivat.

Menkööt nyt isä-Ville ja Mikko juomaan päiväkahviaan. Me siirrymme selvittelemään syvien vesien outoja salaisuuksia. Henterin idea perustui kokonaan siihen, että katiskaan nielu oli kallellaan äkkisyvään päin. Henteri tunsi haukien ahneuden. Aina, kun tämä särkemme sai hyvän neuvon, se toimi nopeasti. Kokoon kutsu kajahti parvessa. Valtaisi määrä särkiä kertyi Henterin luo.

- Mitä nyt? kohahti parvi.

- Parvemme olemassaoloa koettelevat hauet Piikkikita ja Lihava Ilkeys on tuhottava. Ketkä lähtevät kanssani sotaan, jossa voi vaikka henki mennä?

Taas kävi kohahdus parvessa. Arimmat säntäsivät pakoon kivien taa. Suomut nousivat jonkin verran pystyyn rohkeimmiltakin.

Lopuksi kokoontui noin 150 rohkeaa, nuorta särkeä Henterin ympärille.

- Oletteko valmiit tekemään mitä vain? kysyi Henteri.

- Valmiit olemme, tuli vastaan.

- Uikaa Mikko Villenpojan katiskalle! oli seuraava kehotus.

Nuoret särjet läksivät liikkeelle. Suurempi parvi myötäili kauempaa.

- Asettukaa tiiviiseen rykelmään Mikon katiskan päälle jään ja katiskan väliin! määräsi Henteri.

Särjet tottelivat.

- Pitäkää nyt puoli minuuttia hermonne kurissa, vaikka miljoona haukea tulisi teitä syömään.

Tyhjät katiskarähjä makasi liikkumatta vedessä. Särkiparvi tiiviissä muodostelmassa sen yläpuolella, ja Henteri, ilmeisessä sisunkeräämispuuhassa, ui pari kertaa parven ympäri.

Sitten Henterin pyrstö alkoi viuhkoa vettä, ja samassa tuo merkillinen särki sukelsi suoraan Piikkikidan ja tämän kumppanin väliin.

Kuului kumea karjahdus:

- Täälläkö te, Mikko Villenpojan joulukalat, vielä makaatte, vaikka on aatonaatto! Ylös, ulos ja katiskaan!

Samassa Henteri hävisi.

Uniset hauet heräsivät käsittämättä, mitä tapahtui ja kuka heille huusi. Sitten ne alkoivat haukotellen aukoa suutaan ja silmiään. Haukien silmien eteen avautuu maalauksellinen toivenäky. 150 lihavaa särkeä oli heidän yläpuolellaan kuin tarjottimella, suuhun siepattaviksi, vain muutamien metrien päässä. Ruosteista Mikon katiskaa ne eivät unisilla silmillään nähneet.

Lihavan Ilkeyden leuat loksahtelivat hämmästyksestä, ja Piikkikita alkoi puhua:

- Ss, ssh, särkiä! Suuria, ihania särkiä! Syöksytään yläviistoon, veljeni, ja niellään niitä niin paljon kuin keritään! Varo, ettet lyö päätäsi jäähän!

Sitten hauet lähtivät liikkeelle jotenkin samaan tapaan kuin suihkukone kohoaa yläilmoihin.

Hirmuvauhdilla ne syöksyivät särkien kimppuun, mutta ennen kuin yksikään särki oli niiden suussa, nytkähti Mikon katiska oudosti.

Katiskan nielu oli kallellaan syvänteeseen päin, juuri samassa kulmassa kuin hauet sieltä nousivat.

Lihava Ilkeys ja Piikkikita sukelsivat suoraan katiskaan, ja sinne ne jäivät. Mutta myös katiskan päällä olevien särkien sisu petti. Ne säntäsivät pakoon kuin piiskansivalluksesta. Ihmekös oli, jos Henteri  tuntui nauravan jossakin. Tekee mieli päätellä, että särkemme antoi joululahjan sille pienelle kalamiehelle, Mikolle.

Jouluaattona taivalsi avannolta kotiin kaksi onnellista miestä. Isä roikotti kahta suurta haukea, ja Mikko pyöri kuin kärppä ympärillä.

Innokas Mikko Villenpoika alkoi puhella:

¨- Enkö minä, isä, sanonut, että huonoja ne ovat silakat joulukaloiksi.

- No mutta, Mikko! Sinähän sanoit ”ässän” niin kuin pitääkin! ihmetteli isä.

- Kyllä tässä ässän väärät oikenee, kun tällaisia kaloja näkee, tuumi iloinen Mikko.

Jätetään tuo köyhä, onnellinen perhe sinne mökkiinsä syömään iloisin mielin jouluhaukiaan. Tuntuu vain niin hyvältä, kun Jumala on meille antanut tuon suuren lahjan, Kristuksen Jeesuksen.

Joka löytää Jeesuksen, iloitsee Hänestä kuin olisi saanut hyvin suuren saaliin. Joh. 1:43-45; Apt. 8:5-8. – Kulkekaamme tänä jouluna hengessä paimenten kanssa Beetlehemiin katsomaan joulun lasta, Jeesusta. Astukaamme hiljaisina myös ristin juurelle, ja koetetaan ymmärtää, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt.

Oikeastaan vain siellä, missä Pyhä Henki saa murtaa ihmisen sydämen ka kirkastaa hänelle Kristusta, siellä on todellinen joulu.

”Terve, Rauhan Ruhtinas!

Taivaan toit Sinä tullessas!

Johdat kansat valoon!

Siipiesi alla lääke on.

Tulit tänne maailmaan,

ettemme kuolisi koskaan.

Käsket meitä syntymään

iäiseen nyt elämään.”

Jaakko Sahimaa