10. Heikki Henterin joulutempaus

Kaiketi muistanette vielä sen pienen särjen, joka kuuluisan isoisänsä mukaan sai nimen Heikki Henteri. Muistatte, kuinka tämä rohkea särki ohjaili taitavasti suuren särkiparven nälkävesiltä ruokaisaan lahteen, jonne se jäi oleilemaan. Tunnettua myös lienee, että särkemme ei ottanut vastaan tarjottua kuninkuutta.

Tuossa ruokaisassa lahdessa oli särkien muuten hyvä olla, mutta läheiseen äkkisyvään oli pesiytynyt kaksi kulkurihaukea nimeltään Piikkikita ja Lihava Ilkeys. Nämä alkoivat myöhään syksyllä verottaa särkiparvea. Parvella näytti olevan niiden tähden suuria vaikeuksia.

Tämän johdosta alkoi Heikki Henteri hautoa suunnitelmia, ja päivän mietittyään se sai aatteen. – Toimitetaan Piikkikita ja Lihava Ilkeys invalidi-Villelle joulukaloiksi! se huudahti innostuneena.

Särkiparvi alkoi nyt onkia esiin Henterin suunnitelmia, mutta niitäpä ei paljasteta, ennen kuin käväistään välillä invalidi-Villen mökillä katsomassa, mitä siellä tapahtui. Siinä se kyhjöttikin, sotainvalidi Villen mökki, järven rannalla. Siistiä tuossa mökissä oli, vaikka eläminen olikin puutteenalaista. Olihan isä työkyvytön, ja eläke riitti nipin napin perheen elatukseen. Parasta tuossa mökissä oli se, että ilot ja murheet kannettiin Herran käsiin, johon perheen jäsenet uskoivat.

Joulun alla kääntyi eräänä päivänä puhe joulukaloihin. Mikä lienee ollut sellainen vanha tapa, että oli totuttu jouluna kaloja syömään. Kinkkuun ei ollut varoja. Se jätettiin laskuista pois. Lopputulos neuvotteluista oli se, että isä päätti lähteä kirkolle silakoita ostamaan.

Silloin puuttui perheeseen kuopus, neljännellä oleva Mikko, ja alkoi selittää:

- Mitä te niitä silakoita, suolasia ovat. Laitetaan katiska järveen, niin siihen menee haukia.

- Kuulehan Mikko! Ei nyt hauki ui, ja mateen kutu on vasta helmikuussa. Ei siihen katiskaan mene muuta kuin vettä, epäili isä.

- Varmasti menee, kun uskotaan. Luithan isä Raamattuakin äsken, että Jumala pitää huolen taivaan linnuistakin. Eikö Hän voi antaa meille joulukalatkin, muutakin kuin suolasia silakoita, puheli innokas kalamies Mikko Villenpoika.

Isä-Villeltä pääsi itku ja nauru yhtä aikaa. Puhuttuaan Mikolle siitä, kuinka verrattomia silakat ovat syödä, kun se tehdään kiitoksen kanssa, hän päätti lähteä Mikon kanssa viemään katiskaa järveen. Naurava äiti jäi keittämään kahvia kylmästä palaaville.

- Mihin me tämä katiska oikein laitetaan, että siihen jouluhauet menisivät? (Isä piti koko puuhaa yhä vielä leikkinä.) – Laitetaan se siihen äkkisyvän partaalle niin, että nielu on alaspäin, ehdotti tuleva suurkalastaja Mikko Villenpoika pikkulapsen vajavaisella puheella, sillä Mikolla oli puheessa vielä S-kirjaimen lausumisen vaikeus.

- Onpas sinulla hyvät neuvot. Mitä me tästä saisimmekaan, jos sinä Mikko, osasit vielä kaiken lisäksi oikein sanoa tuon väärän kirjaimen ”S:n”, puheli isä ja alkoi tehdä avantoa.

Sinne syvänteen reunaan laskettiin sitten se katiska. Pohja vietti syvyyttä kohden, ja niin katiska tuli vinoon asentoon nielu ja aitaverkko sinne päin, missä Piikkikita ja Lihava Ilkeys olivat.

Menkööt nyt isä-Ville ja Mikko juomaan päiväkahviaan. Me siirrymme selvittelemään syvien vesien outoja salaisuuksia. Henterin idea perustui kokonaan siihen, että katiskaan nielu oli kallellaan äkkisyvään päin. Henteri tunsi haukien ahneuden. Aina, kun tämä särkemme sai hyvän neuvon, se toimi nopeasti. Kokoon kutsu kajahti parvessa. Valtaisi määrä särkiä kertyi Henterin luo.

- Mitä nyt? kohahti parvi.

- Parvemme olemassaoloa koettelevat hauet Piikkikita ja Lihava Ilkeys on tuhottava. Ketkä lähtevät kanssani sotaan, jossa voi vaikka henki mennä?

Taas kävi kohahdus parvessa. Arimmat säntäsivät pakoon kivien taa. Suomut nousivat jonkin verran pystyyn rohkeimmiltakin.

Lopuksi kokoontui noin 150 rohkeaa, nuorta särkeä Henterin ympärille.

- Oletteko valmiit tekemään mitä vain? kysyi Henteri.

- Valmiit olemme, tuli vastaan.

- Uikaa Mikko Villenpojan katiskalle! oli seuraava kehotus.

Nuoret särjet läksivät liikkeelle. Suurempi parvi myötäili kauempaa.

- Asettukaa tiiviiseen rykelmään Mikon katiskan päälle jään ja katiskan väliin! määräsi Henteri.

Särjet tottelivat.

- Pitäkää nyt puoli minuuttia hermonne kurissa, vaikka miljoona haukea tulisi teitä syömään.

Tyhjät katiskarähjä makasi liikkumatta vedessä. Särkiparvi tiiviissä muodostelmassa sen yläpuolella, ja Henteri, ilmeisessä sisunkeräämispuuhassa, ui pari kertaa parven ympäri.

Sitten Henterin pyrstö alkoi viuhkoa vettä, ja samassa tuo merkillinen särki sukelsi suoraan Piikkikidan ja tämän kumppanin väliin.

Kuului kumea karjahdus:

- Täälläkö te, Mikko Villenpojan joulukalat, vielä makaatte, vaikka on aatonaatto! Ylös, ulos ja katiskaan!

Samassa Henteri hävisi.

Uniset hauet heräsivät käsittämättä, mitä tapahtui ja kuka heille huusi. Sitten ne alkoivat haukotellen aukoa suutaan ja silmiään. Haukien silmien eteen avautuu maalauksellinen toivenäky. 150 lihavaa särkeä oli heidän yläpuolellaan kuin tarjottimella, suuhun siepattaviksi, vain muutamien metrien päässä. Ruosteista Mikon katiskaa ne eivät unisilla silmillään nähneet.

Lihavan Ilkeyden leuat loksahtelivat hämmästyksestä, ja Piikkikita alkoi puhua:

- Ss, ssh, särkiä! Suuria, ihania särkiä! Syöksytään yläviistoon, veljeni, ja niellään niitä niin paljon kuin keritään! Varo, ettet lyö päätäsi jäähän!

Sitten hauet lähtivät liikkeelle jotenkin samaan tapaan kuin suihkukone kohoaa yläilmoihin.

Hirmuvauhdilla ne syöksyivät särkien kimppuun, mutta ennen kuin yksikään särki oli niiden suussa, nytkähti Mikon katiska oudosti.

Katiskan nielu oli kallellaan syvänteeseen päin, juuri samassa kulmassa kuin hauet sieltä nousivat.

Lihava Ilkeys ja Piikkikita sukelsivat suoraan katiskaan, ja sinne ne jäivät. Mutta myös katiskan päällä olevien särkien sisu petti. Ne säntäsivät pakoon kuin piiskansivalluksesta. Ihmekös oli, jos Henteri  tuntui nauravan jossakin. Tekee mieli päätellä, että särkemme antoi joululahjan sille pienelle kalamiehelle, Mikolle.

Jouluaattona taivalsi avannolta kotiin kaksi onnellista miestä. Isä roikotti kahta suurta haukea, ja Mikko pyöri kuin kärppä ympärillä.

Innokas Mikko Villenpoika alkoi puhella:

¨- Enkö minä, isä, sanonut, että huonoja ne ovat silakat joulukaloiksi.

- No mutta, Mikko! Sinähän sanoit ”ässän” niin kuin pitääkin! ihmetteli isä.

- Kyllä tässä ässän väärät oikenee, kun tällaisia kaloja näkee, tuumi iloinen Mikko.

Jätetään tuo köyhä, onnellinen perhe sinne mökkiinsä syömään iloisin mielin jouluhaukiaan. Tuntuu vain niin hyvältä, kun Jumala on meille antanut tuon suuren lahjan, Kristuksen Jeesuksen.

Joka löytää Jeesuksen, iloitsee Hänestä kuin olisi saanut hyvin suuren saaliin. Joh. 1:43-45; Apt. 8:5-8. – Kulkekaamme tänä jouluna hengessä paimenten kanssa Beetlehemiin katsomaan joulun lasta, Jeesusta. Astukaamme hiljaisina myös ristin juurelle, ja koetetaan ymmärtää, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt.

Oikeastaan vain siellä, missä Pyhä Henki saa murtaa ihmisen sydämen ka kirkastaa hänelle Kristusta, siellä on todellinen joulu.

”Terve, Rauhan Ruhtinas!

Taivaan toit Sinä tullessas!

Johdat kansat valoon!

Siipiesi alla lääke on.

Tulit tänne maailmaan,

ettemme kuolisi koskaan.

Käsket meitä syntymään

iäiseen nyt elämään.”

Jaakko Sahimaa