15. Sumppu alkaa tyhjentyä - Heikki Henteri

Kieltämättä tosiasiaa, jokin outo ajatus viivähti Henterin mielessä, kun tämä särkemme totesi olevansa Ville Mertasen sumpussa hätääntyneiden kalojen parissa. Tiesihän tämä kaikki paistinpannuun tai täkykalaksi joutumista. Mutta tehdäkseen toisia kaloja vapaiksi, iloisiksi ja onnellisiksi Henteri päätti panna kaikkensa alttiiksi. Henteri ei kuitenkaan kerta kaikkiaan joutanut omia asioitaan ja kohtaloitaan miettimään. Oli toimittava nopeasti, siksi se alkoi ensiksi kysellä itsekultakin syytä, miksi oli joutunut sumppuun. Padot piti laukoa ensin, että kalat neuvon saatuaan voisivat vaikkapa vähän hypätä vangitsevien raja-aitojen yli.         

Heikki Henteri: - Jos aiotte vielä kerran uida vapaassa vedessä, on jokaisen pysyttävä rauhallisena ja myös ehdottomasti tehtävä ohjeiden mukaan. Mutta nyt ensiksi: Miten olette oikein joutuneet tänne kurjaan paikkaan?

Ahven pikku Joonas: - Ui-ii-ui-oi-uioi-voi! Isä ja äitini kielsivät minua leikkimästä ahvenkatiskan nielun suulla. Halusin heille näyttää, miten pitkälle voi uida nieluun joutumatta kuitenkaan katiskaan. Sitten minä yhtäkkiä huomasin olevani katiskassa enkä osannut sieltä pois. Ui oi, kuinka äitini itkikään katiskan ulkopuolella! Mutta Mertanen nosti minut veneeseensä kehuen minua hyväksi täkykalaksi. Ui oi, uskoisin aina isää ja äitiä, jos pääsisin täältä pois!

Henteri: - Tuota samaa tapahtuu myös ihmisten maailmassa. Yltiöpäisyys ja vanhempien neuvojen halveksiminen on vienyt monta nuorta ihmistä synnin tielle ja sellaiseen vankeuteen, josta ei hevillä pois päästä. Onhan sanottu: ”Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja.” Voi, jospa jokainen nuori, varsinkin uskovainen, olisi taipuvainen noudattamaan tätä hyvää ohjetta: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” Ei kukaan ole niin vapaa ja onnellinen kuin sellainen nuori, joka uskoo Jeesukseen puhtaasta sydämestään ja seuraa Häntä. Vain Herra voi varjella ihmisen pahan ahtaista ja saastaisista katiskoista.

Ääni kalojen joukosta: - Miksi sinä, Henteri, puhut meille ihmisten asioista?

Henteri: - Opetan teitä ja lukijoitani samalla kertaa. Mutta nyt ei ole paljon aikaa sivuseikkojen selostamiseen ja lähdeajatusten tutkimiseen. Miten jouduitte tänne, kuomat?

Aatelislahna Josefinus von Kolmi Kiloinen: - Oikea olotilani on vesien syvyys. Siellä on kaikkein turvallisinta ja parasta. En tiedä, mikä minuun meni, mutta henkeäni alkoi ahdistaa siellä syvyyksissä. Jokin kulkurilahna nimeltään Luinen Laihuus, kertoi, että Maailmanrajan Rantavesissä on hyvin lämmintä ja helppoa ja suloisen nukuttavaa. Luinen Laihuus kehotti minua jättämään omat alueeni ja lähtemään hänen mukaansa. Arveluttavalta se lähteminen tuntui, mutta kun Luinen Laihuus oikein makeasti houkutteli, niin lähdin. Aluksi menikin kaikki hyvin siellä päivänpaisteisella matalikolla, mutta sitten vaivuin raukaisevaan uneen, ja voi kauheaa…

-          Nukkuessani oli Ville Mertanen kiertänyt verkkonsa sen lahdelman yli ja rannoille, jossa olin nukkumassa. Säikähdin kauheasti, kun heräsin, ja uin suoraan verkonsilmään. Kuulin vain kalamiehen sanovan: ”Tämä pannaan suolaan!” ja sitten minut heitettiin tänne sumppuun. Kauhea on kohtaloni.

Henteri: - No, tarttuiko Luinen Laihuus myös verkonsilmään?

J. von Kolmi Kiloinen: - Vielä mitä! Se oli niin laiha, että meni verkonsilmästä läpi, että solahti. Tuntui kurja nauravan mennessään kohtaloani, ja kuulin ivallisen huudon: - Annetaan sille lämmintä, mutta paistinpannussa!

Henteri: - Ihan kävi kuin Deemakselle, joka rakastui tähän maailmaan. Hirmuinen on sellaisen ihmisen tuska iankaikkisuudessa, ihmisen, joka valon saatuaan hylkää sen ja alkaa hyväillä tätä maailmaa. Lupaatko, Josefinus, että jos tästä pimeydestä vielä ulos pääset, et enää pyri vaarallisiin pintavesiin? Etkö sittenkään, vaikka sinua alettaisiin kutsua liian vanhanaikaiseksi?

Josefinus: - Ei ole toivoa, ei. Täältä siirtävät suolakalatynnyriin, oih! Mutta jos jokin ihme minut pelastaisi, en ikinä jättäisi olotilaani. En ikinä uskoisi valheellisia kulkurikaloja ja muita hepsankeikkoja. Oih, ei ole toivoa, ei!

Henteri: - Yritämme pian jotakin. Mutta täällä on vielä paljon muitakin kaloja. Miten jouduitte tänne, kuomat, miten?

Anna Stiina Turhamainen: - Olen säynävien sukua, ja herkkä mieleni on särkyä tässä kurjuudessa. En saa peilata enää kauneuttani veden kalvossa, en sukia hopeisia suomujani illasta aamuun, en maalata silmiäni. Oi, kultaiset onneni ja kauneuteni päivät ovat iäksi menneet ja vain siksi, että halusin saada yhden ainoan korun lisää.

Henteri: - No, sinäpäs nyt koko maalipurkki olet ollut. Ihan niin kuin jotkut muinaiset Siionin tyttäret.    (Jes. 3:16-24). Mitäs korua sinä halusit kaulaasi?

Anna Stiina Turha Mainen: - No, kun tuo hirmuinen Ville Mertanen istui eilen syväongella tuolla Koristekallion syvänteessä ja minä poloinen satuin olemaan siellä. Oih, maalasin juuri silloin silmäluomiani haaveillen jotakin koristusta. Niin, oih, silloin välähti silmieni edessä Villen syväonkeen kiinnitetty pilkki. Se välähti silmissäni kuin valo yössä, sen toiselta puolelta voin erottaa kauniin kuvani, ja yläosassa oli punavirheä helmi. Se oli haaveitteni koru, ja tartuin siihen heti kiinni. Oi-iiih, silloin hirveä tuska vihlaisi kiduskantaa, ja kauhea koukku tarttui suuhuni. Oi-iiih, minua alettiin kiskoa veden pintaan, koruni tippuivat, maalini karisi, silmäluomeni turposivat, ja suustani en voi enää puhus mitään, oi kauneuttani, kauneuttani.

Henteri: - No, älä välitä, Anna Stiina, kauneudestasi. Täällä sekaisessa sumpussa me olemme kaikki yhtä ihania. Luulen, että kun kadotuksen onkalo kerran nielaisee pelastumattomien ihmisten joukon, niin siellä ei enää koruilla eikä hepenillä ole arvoa, eikä kauneuskilpailuja enää pidetä. Oi, mitä onkaan elämä! Kuinka arvokkaita ne hetket, jolloin apu voidaan vielä saada. Onnellisia me kalat, kun meillä ei ole iankaikkisuudessa vastuuta asioista niin kuin ihmisillä on.

Mutta nyt, kalaveljet ja -sisaret, emme ehdi keskustella enempää. Olen vain tehnyt sen havainnon, että te kaikki olette omasta syystänne täällä. Lupaatteko korjata asiat ja olla vasta varovaisia, jos pääsette pois täältä?

Kalat: - Lupaamme, lupaamme! Auta, hyvä Henteri!

Silloin alkoi Henteri hiljaisella äänellä keskustella sumpun ulkopuolella olevien neuvonantajiensa kanssa. Uiva Ajatus ja Vaeltava Viisaus olivat saaneet pelastavan idean. He kehottivat Henteriä käyttämään samaa tapaa kalojen poistamiseksi sumpusta kuin mitä tämä oli käyttänyt päästäkseen sumppuun. Siis pintaan ja tyrskyn tullen pyrittävä yli reunan vapauteen.

Henteri otti ensin erilleen noin viidennen osan kaloista ja selosti heille suunnitelman. Merkillisen toivonsäteen kajastaessa kalojen pimeyteen nämä nöyrästi tottelivat. Yksikään ei saanut hypätä, ennen kuin lupa annettiin.

Jännitys nousi nyt huippuunsa. Mahtava aalto vyöryi kohden rantaa. Vesi pärskyi jo kauimpana olevissa rantakivissä.

Aalto nosti pinnalla olevat kalat ihan lähelle reunaa. Samassa kajahti hirveällä tarmolla Henterin vavahduttava käsky:

-          Mertasen paistinkalat, hypätkää!

Kalat tekivät työtä käskettyä. Noin 6 ½ kiloa kaloja hävisi Mertasen sumpusta.

Seuraavan aallon kohina jo kuului. Jälleen kaloja nousi pintaan. Kuului kumea karjahdus:

-          Mertasen täkykalat, hypätkää!

Kahdeksan kiloa pieniä kaloja jätti sumpun. Jäljellä oli enää vain Henteri ja joukko painavampia kaloja. Loput nousivat kehotuksesta pintaan. Voimakas tuulenpyörre toi mahtavaa aaltoa sumppua kohti. Hihkaisu:
-          Mertasen suolakalat, lähtekää!

Sumppu tyhjeni nyt niin, ettei sinne jäänyt muuta kuin kolmi- ja puolikiloinen lahna nimeltään Epäilevä Arkuus ja Henteri. Henteri jäi sitä varten, että varmistaisi sumpun tyhjentymisen.
Ei vastaa tarkoitustaan yrittää edes kuvailla sitä, miten iloisiksi vapauteen päässeet kalat tulivat. Loitompaa ne jäivät seuraamaan, mitä sumpulla nyt tapahtuisi.

-          Miksi et edes yrittänyt hypätä? kysyi Henteri jäljelle jääneeltä lahnalta. 
-          Yyh-hyyh-hyh, itki lahna.
-          Pelkäsin, etten kuitenkaan jaksaisi hypätä tarpeeksi korkealle. Pelkäsin, että putoan kuitenkin takaisin.
-          Voi pyhä yksinkertaisuus, kuului sumpusta Henterin sana.

Uutta yritystä ei ehditty kuitenkaan tehdä sillä kiivas airojen loiske kuului läheltä. Janne Rysänen ja Ville Mertanen olivat tulossa kalasta.

-          Jahka tämä tuuli tyyntyy, niin heitämme heti pitkän siiman, ja minä takaan, että saamme. Kala syö hyvin, kun osaa heittää siiman juuri silloin, kun myrsky alkaa tyyntyä. Näin tuntui Ville Mertanen puhuvan.

-          Mutta mitä pannaan syötiksi? tuntui Janne Rysänen kyselevän.
-          Pistämme joihinkin koukkuihin matosyötin ja useampaan elävän pikkukalan. Sumpussani niitä on, vaikka panisi kaksikin yhteen koukkuun. Mutta juuri nyt jähmettyi Villa Mertanen katsomaan sumppuaan. Leveä lahnan pyrstö vain vilahti aallon yläpuolella kalan hypätessä pois sumpusta. Sen mukana näytti menevän muitakin. Kiivaasti miehet vetäisivät venheen maihin ja juoksivat sumpulle. Ville oli kuin kysymysmerkki ukkospilven reunalla, ja sitten alkoi salamoida.

-          Voi minua kurjaa, kun jätin laudat pois sumpun päältä! Mikä ne nyt pani hyppimään. Eihän ne tuota ole ennen tehneet. Janne Rysänen alkoi tarkastaa sumppua. Tämä mies osasi nähdä valoisan puolen joka asiassa ja alkoikin nauraa makeasti:

-          Hyppiihän ne, kun Henteri niitä hypittää. Hah-hah-hah-haa! Siellä näkyy olevan Henteri sumpussa jonkin suuren lahnan kanssa. Muuta ei tarvittu. Kun Ville kuuli Henterin nimen, hän säntäsi verkkomökilleen. Sen seinustalta hän kahmaisi sylin lautoja ja pani ne nopeasti sumpun päälle. Pani ne niin tiiviisti, ettei Henterillä ollut minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta. Sinne jäi toisten auttaja vankeuteen.

-          Siellä pysyt, ja takaan, ettei kohta kirjoitella kirjoja Henteristä. Käristän sinut, kurja, vanhentuneessa margariinissa ja syötän kissalleni.

Läheisellä pellolla oli kaksi miestä töissä. Ville juoksi pellon reunaan ja huusi:

-          Tulkaa, miehet, avuksi! Nostetaan sumppu ylös! Minulta eivät monesti kalat karkaa yhden särjen tähden. Miehet, Jahvetti Kannonvääntäjä ja Kyösti Savisaapas, lähtivät rauhallisesti kävelemään rantaa kohti. Jos Epäilevä Arkuus olisi uskaltanut hypätä, silloin kun sille suotiin ainutlaatuinen tilaisuus pelastua, ei Henteri olisi joutunut tähän tukalaan tilanteeseen.

Tehnetköhän muuten sinäkin, nuori lukijani, vähän samalla tavalla, kun Jumala kutsuu sinua pelastukseen ja vain yksi askel erottaa sinut elämästä? Tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu. Älä pelkää ”sumppuun” putoamista. Herra voi varjella sinut ”sumpun” ulkopuolella.

Niin, mutta miten nyt laitat suusi, Henteri parka? ...Ville Mertasen sumpussa on pohja. Palataan asiaan...

Jaakko Sahimaa

14. Henteri Sumpussa - Heikki Henteri

Henteri liikutteli hiljalleen pyrstöään särkien kuukausikokouksessa Koppakuoriaisen luodolla. Tämä tiesi sitä, että se ei ollut tyytyväinen viime päivien toimettomuuteen. Toimettomuus tappaa. Tämä periaate on voimassa kaikkialla. Eiköhän tuo liene koettua myös nuorten uskovaisten elämässä. Onneksi ei uskovaisten tarvitse olla joutilas enempää hengellisessä kuin maallisessakaan mielessä. Työtä on, ja sitä riittää.

Mahdottoman ärmäkkä länsituuli aaltoilutti Koppakuoriaisen luodon ympärillä olevia vesiä juuri silloin, kun Henteri siellä kalojen elementissä liikutteli tyytymättömänä pyrstöään. 

Juuri silloin ui ähkien ja hikoillen särkiparven luo vakoilijasärki Uiva Ajatus. Tämän tehtävänä oli kierrellä särkiparven ympärillä lähellä ja kauempana ja varoittaa sitä mahdollisista vaaroista.                                           

Kun Henteri näki Uivan Ajatuksen olevan ulkomuodoltaan kuin huutomerkki kysymysmerkkitehtaalla, niin se riensi nopeasti ottamaan selvää, mitä vakoilijasärjelle oli tapahtunut. Muukin parvi kokoontui jännittyneenä tiiviimpään muodostelmaan.

Uiva Ajatus alkoi hengästyneenä puhua:

-        Hyvät kuomat! Ystävävihollisemme Ville Mertanen on ollut raivoissaan sen jääkylvyn vuoksi, jonka Henteri hänelle keväällä järjesti. Ei ainoastaan särjet, vaan myös muut kalat ovat saaneet tuntea Villen rautaisen otteen yhdyskunnissaan. Kaikkein hirveintä on se, että Ville Mertanen on tehnyt venevalkamaansa sumpun ja kiduttaa siinä saamiaan kaloja monta päivää. Siihen, samaan sumppuun, hän työntää saamansa kalat elävinä. Pelottavaa asiassa on se, että pienet ahvenet ja särjet, säynävät ja lahnat joutuvat sumpussa suurten petohaukien joukkoon. Ainainen itku ja valitus kuuluu sumpusta, kun ui sen vierelle kuulostamaan.

-        Mikä on sumppu? kysyi pelästynyt särkiparvi.

-        Se on sellainen veteen upotettu, katiskaverkosta tehty häkki, jonka sivut ovat ainakin kolmekymmentä särjenmittaa. Sieltä ei pääse pois, ei sitten millään. Kun Ville tarvitsee jonkin kalan käyttöönsä, hän ottaa sen sieltä ylös haavilla. Päällys sumpussa on joskus auki.

Joku särjistä uteli edelleen:

-          Mitä varten noin kuuluisa kalamies kuin Ville Mertanen panee sumppuunsa myös pieniä särkiä ja ahvenia? Ei kai hän syömisen tähden ole pikkukaloista kiinnostunut, vai mitä?

Uiva Ajatus selitti edelleen:

-         Eihän toki. Mutta sepä onkin pienten kalojen kohdalta surkeinta, että ne joutuvat Villen koukkuun täkykaloiksi suurempia pyydystämään. Täkykala on siis sellainen saaliin viettelijä, mutta tuskallista se vietteleminen on, kun koukku on omassa ruumiissa

Eräs särki, nimeltään Vaeltava Viisaus, esitti sivuhuomautuksen:

-        Niin käy myös ihmisille, suurille ja pienille, kun sielujen vihollisen koukkuun ja sumppuun joutuvat. Vaikka kadotuksen koukku joskus kuinka polttaisi omaatuntoa, täytyy vain koettaa vietellä toista syntiin. Tämä on vielä hirveämpää kuin täkykalana oleminen.

Säädetyssä kalojen yhteyttä tarkoittavassa järjestyksessä esitti Henteri särkien kokouksen vanhimmille pyynnön saada lähteä Ville Mertasen sumpulle vankeuteen joutuneita kaloja auttamaan. Jussi Jahvetinpoika Punasilmä ja Arpinaama olivat sitä mieltä, että Henteri saisi lähteä. Apusärkiä luvattiin antaa Henterin mukaan niin paljon, kuin tämä tahtoisi.

Henteri tyytyi ottamaan mukaansa vain Uivan Ajatuksen ja Vaeltavan Viisauden. Innokkaita lähtijöitä olisi kyllä ollut paljon, mutta Henteri tiesi, että todellisen vaaran uhatessa tarvitaan muutakin kuin hetken innostusta.

Niinpä kalamme lähtivät uimaan Ville Mertasen sumpulle kovassa aallokossa, muun parven jäädessä Koppakuoriaisen luodolle. Ne olivat hirveän vihaisia Henterille tämän edesottamuksien johdosta haukimaailman suhteen.

Uiva Ajatus, Vaeltava Viisaus ja Henteri ottivat heti suoran kurssin syvemmälle, sillä rannikon pintavesissä räpiköiminen oli vaikeaa ja vaarallistakin kovassa aallokossa. Lähetysviestin viejien on nähkääs osattava sukeltaa muuallekin kuin maailmanrajan rantavesiin ja epärehellisyyden rajavirtoihin. Muuten ei voi toista auttaa.

Kaamea valitusitku, jota kalamiehet eivät ymmärtäneet, kuului jo kauas Ville Mertasen sumpulta. Särkemme kiersivät jonkin aikaa sumppua ja koettivat neuvoa hätään joutuneita. Mutta vankeus oli niin sokaissut sisälle joutuneet, etteivät ne ymmärtäneet ulkopuolelta tulevia neuvoja. Särkemme alkoivat lyhyen neuvottelun.

Heikki Henteri: - Tuolla sumpussa tuntuu olevan suuri määrä isompia ja pienempiä kaloja; onneksi ei taida olla yhtään haukea. Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen. Mielessäni välähti toimintasuunnitelma, mutta nyt olisi saatava kalat kuuntelemaan. Mutta mitenkä, särkiveljet, mitenkä?

Vaeltava Viisaus: - Olen kuullut ihmisten maailmasta sellaisen asian, että puhujan on osattava asettua niiden tasolle, joille aikoo jotakin puhua. Jos aiomme noiden sumpussa olevien hyväksi jotakin tehdä, niin yhden meistä on hypättävä sumppuun. Sinne näyttää olevan mahdollisuus mennä, koska päällyslaudat jostakin syystä ovat unohtuneet pois. Kun kalat näkevät, että joku tulee vapaaehtoisesti niiden luo tuonne kuoleman kehykseen, niin eivätköpähän ne vain ala kuunnella. Olen sitä mieltä, että ensin on uhrauduttava ja sitten vasta puhuttava, ja tällä toimenpiteellä puhuja näin vaikeassa tilanteessa lunastaa itselleen oikeuden puhumiseen. En esitä tätä neuvoa minään lakina, mutta olettaisin asian olevan näin.

Heikki Henteri: - Tuntuu siltä, että minä olen sopiva särki hyppäämään tuonne sumppuun. Eihän kalojen sota yhtä särkeä kaipaa; jos tuhoudun, niin tuhoudun. Jos Ville Mertanen paistaa minut voissa ja vehnäjauhossa, niin kertokaa terveisiä kalaveljille. Mutta miten päästä sumppuun? Reuna näyttää melko korkealta.

Uiva Ajatus: - Jää kuitenkin sinä tälle puolen, minä menen sumppuun. Minun menetykseni ei ole niin vahingollinen särkiparvelle kuin sinun.

Heikki Henteri: - Kiitos sinulle, Uiva Ajatus, mutta salli minun tehdä tämä. Kurjien hätähuuto särkee sydämeni. Paljasta suunnitelmasi, miten päästä tuonne sisälle. Ole sinä tässä lähistöllä ja anna neuvojasi. Älyni toiminta ei ole niin rasvattua kuin sinun.

Uiva Ajatus: - Säälittää kovin neuvoa sinua, mutta sumppuun pääseminen on yksinkertaista tällä myrskyllä. Tarvitsee vain nousta lähelle veden pintaa ja odottaa, kunnes suuri aalto saapuu. Olen havainnut, että suurimmat laineet lyövät yli sumpun reunan. Kun sopivalla hetkellä hivenen pompahtaa, niin on tuossa paikassa sumpussa.

Toiset särjet, nousivat yhdessä Henterin kanssa veden pintaan antaakseen tälle merkin, koska piti vähän hypätä. Hirmuinen länsimyrskyn painama aalto vyöryikin pian rantaa kohden. Kun sen tyrsky oli saavuttamaisillaan sumpun reunan, kuului kumea karjaisu:

          -  Nyt, Henteri, nyt!

Sinihopeinen särki välähti ilmassa ja pääsi vaivattomasti Ville Mertasen sumppuun. Pienet ahvenet, säynävät, särjet ja lahnat olivat ällikällä lyötyjä. Ne unohtivat hetkeksi kurjuutensa, sillä elävän, terveen särjen hyppy kuoleman odotushuoneeseen, kätki varmasti itseensä jonkin pelastumismahdollisuuden toisia varten. Joka tapauksessa kalat jäivät jännityksellä odottamaan, minkälaisen pelastuksen Henteri heille ilmoittaisi.

Mutta sumpun ulkopuolelta kuului harvasanaista keskustelua:

Vaeltava Viisaus: - Tuo on ainoa tapa edistää pelastumisen suurta asiaa nyt. On jaettava kohtalo pelastettavien kanssa. Olen kuullut, että ihmisten suuri auttaja Jeesus kulki kerran tuon saman tien, uhritien, niin antautuneesti kuin kukaan kulkea voi. Hänen uhrinsa tuloksena ovat monet ihmiset päässeet iankaikkiseen elämään. Jos kuka, niin juuri Hän meni sinne, missä pelastettavat olivat. Jospa kaikki nuoret Jeesuksen seuraajat käsittäisivät, miten sisältörikas asia on uhrautua maailman parhaimman asian, Kristuksen asian, tähden, niin kaikki kevytmielinen välinpitämättömyys varmasti jäisi elämästä pois.

Uiva Ajatus: - Mitenkä he mielestäsi voivat uhrautua?

Vaeltava Viisaus: - Henteri hyppäsi kokonaan eikä osittain tuonne kuoleman sumppuun. Evääkään tuosta kalasta ei näy tällä helpommalla puolella. Sama tie on myös nuoren kristityn kuljettava siten, että silmät, korvat, suu, kädet, jalat ja kaikki on annettava kokonaan Kristukselle. Kevytmielisen nuoren mielestä tämä on liian vanhanaikaista ja ahdasmielistä. Mutta toivottavasti me saamme täällä sumpussa havainto-opetuksen siitä, että suuren asian tähden kannattaa uhrautua.

Jaakko Sahimaa

13. Koppakuoriaisen luoto nauraa - Heikki Henteri

Heti kun särkiparvemme oli päässyt pakenemaan kalastaja Ville Mertasen verkoista Elävän Viisauden keksimästä aukosta, kokoontuivat särjet suureen neuvotteluun. Pohjasta nousevien vesikuplien mukana kuulin seuraavanlaista ajatusten vaihtoa:

Arpinaama: - Olemme jälleen onnistuneet välttämään hirveän kohtalon, joka meitä odotti. Ellei pelastuksen ovi olisi avautunut ja ellemme olisi sitä hyväksemme käyttäneet, olisimme iltapäivällä suolakalatynnyrissä odottamassa syömistämme kuorinperunoiden kera. Mutta uusi vaikeus on nyt edessämme. Koko Koppakuoriaisen luodon hyvät ruokamaat ovat pilalla, ellei Ville Mertanen vie pois noita verkkojaan. Huomaatteko, että hän saartoi niillä verkoillaan parhaat ruokavetemme.

Jussi Jahvetinpoika punasilmä:

-          Siinäpäs sitä ollaan. Pistin äsken pääni vedenpinnan yläpuolelle ja huomasin, kuinka Ville nukkuu tuossa lähellä laakean kiven päällä kuorsaten hirveästi. Koska hän valvoi koko yön meitä pyydystäessään, on häntä ruvennut raukaisemaan aamuauringon paiste. Siinä on paikallaan Villen venhe ja nuo monet verkot, joilla meidät saarrettiin.

Henteri: - Luuletteko, että Ville vie verkkonsa pois heti, kun herää ja näkee, että olemme karanneet?

Arpinaama: - Tuskinpa vain, sillä kunnian päälle se Villelle käy tämä yö. Onhan hänen verkkoihinsa tarttunut parvestamme vain kymmenkunta kuritonta yksilöä. Se on kuululle kalamiehelle liian vähän yhden yön kalastamisesta näin kutuaikana.

Henteri: - Mietin tuossa äsken valmiiksi erään idean, jolla nukkuva Ville saadaan lähtemään tuolta kiveltä kotiinsa hyvin äkkiä. Se minua vain askarruttaa, ehtiikö Ville kerätä verkkonsa mukaansa, kun lähtöhetki koittaa. Hyvät särkiveljet, aion kostaa Ville Mertaselle sen järkytyksen, minkä hän meille tuotti. Mutta onko kosto yleensä luvallista? Pyytäisin tähän kysymykseen teiltä, te särkien älymystö, pikaista vastausta.

Tämä Henterin tekemä kysymys herätti kolme mietteliästä särkeä, jotka vastasivat tehtyyn kysymykseen kukin vuorollaan.

Käytännön viisaus: - Jos toimitaan hetken mielijohteiden mukaan, seuraa kärsittyä asiaa aina kosto. Jos halutaan nähdä oikein lyhyelti, noudatetaan tätä lakitalouden periaatetta: Silmä silmästä, hammas hampaasta, palovamma palovammasta jne. Onko se aina parasta, siihen vastatkoon toiset, etten esiintyisi ainoana viisaana.

Luova viisaus: - Kukapa meistä osaa oikein neuvoa, ellemme ole saaneet viisautta joltakin meitä suuremmalta. Toiselle vahingon tuottamisesta voi lyhytnäköinen sielu nauttia, mutta saada toinen rakennetuksi ja autetuksi on iloa, jota tuntevat vain kuningassielut. Ihmisten maailmassa on kerran elänyt kaikkien aikojen suurin opettaja, jonka opetukset ovat saaneet monta harhautunutta ihmistä oikealle tielle. Tämä suuri opettaja on pitänyt erään puheen, jota kutsutaan Vuorisaarnaksi. Tahdotteko kuulla, miten tässä puheessa käsitellään kostoajatusta?

Särjet: - Tahdomme, tahdomme…

Luova Viisaus: - Erotamme hänen opetuksensa kaikkea muuta oppia ylevämmäksi. Tämän suuren opettajan, Kristuksen Jeesuksen, opin panee täytäntöön vain se, joka on tullut opettajansa sisäisesti tuntemaan ja kirjaimellisesti syönyt Hänen sanansa.

Jeesuksen jalon opin ylevän ajatus kuuluu:

”Te olette kuulleet sanotuksi:  ´Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi.´ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa vanhurskaille niin kuin väärillekin.”

Kun Luova Viisaus oli saanut esitetyksi nämä sanat, se mutisi aivan kuin itsellensä:

-          Jos olisimme ihmisiä ja meillä olisi ihmisten laitteet ja voisimme kaikkea tehdä vedessä, niin me keittäisimme nyt hyvät kahvit ja kutsuisimme Ville Mertasen, vainoojamme, aamukahville. Ilkeäisikö tuo sitten enää meitä ahdistella?

Särkiparven valtasi syvä hiljaisuus. Oltiin tekemisissä puhuvien sanojen kanssa. Kaikkien katseet kääntyivät nyt erääseen särkien johtajaan, Toimivaan Viisauteen, jonka sanaa ja esiintymistä myös odotettiin. Silmälasejaan nostellen tämä ui paikalle ja pakisi:

-          Huomaan, että toimimaan tottuneen Henterin on hyvin vaikea hillitä itseään silloin, kun käyttökelpoinen idea aivoja rasittaa. Veljieni neuvot siitä, ettei pahaa pitäisi pahalla maksaa, ovat paikallaan. Mutta mitä mieltä olette, veljet, olisikohan ystävämme Ville Mertanen jonkin hyvän opetuksen tarpeessa?

Arpinaama: - Ville Mertanen on mielestään päätänsä pitempi toisia kalamiehiä. Esimerkiksi eräs toinen kalamies, Janne Rysänen, ei kelpaa hänelle muuta kuin airomieheksi. Villelle voisi olla hyvä, jos hän tulisi hiukan nöyremmäksi. Jos Henterin idea häntä tässä asiassa auttaisi, niin ehdotan, että yritetään.

Toimiva Viisaus: - Arpinaama sanoo, että Ville Mertasen pitäisi saada lukea nöyrtymisen läksyä. On totta, että ylpeys on aihe monenlaiseen pahaan. Ylpeää on vaikea kenenkään neuvoa, ja jos todella asia on näin kalamies Villen kohdalla, niin annetaan Henterin yrittää. Ei kai pieni särki isolle, kuululle kalastajalle niin kovin ihmeitä pysty tekemään.

-          Yritä, Henteri! Yritä, Henteri! huusi koko särkiparvi. – Lueta Villellä nöyrtymisen alkeiskaapista.

On luonnollista, että Henteri sai eloa jäseniinsä. Pieni särki häipyi hetkeksi jonnekin.

Lähellä sitä paikkaa, missä Ville Mertanen nukkui aamu-untaan laakealla kivellä, asui ja teki pesäänsä piisami nimeltään Max Aleksanteri Mesimätäs. Tämän piisamin nimen outous johtuu siitä, että sen esi-isät oli joskus tuotu tänne kaukaa Kanadasta. Max Aleksanteri Mesimättäällä ja särjellä ei ollut juuri koskaan toistensa kanssa mitään tekemistä, vaikka Max joskus pistäytyikin särkien elementissä.

Nyt uskalsi Henteri mennä sen puheille ja sanoi:

-          Kuule, hyvä Max Aleksanteri, pistä pääsi hetkeksi veden alle, niin esitän sinulle pienen pyynnön.

Max Aleksanteri Mesimätäs teki työtä käskettyä, ja Henteri alkoi esittää:

-          Maailman kiltein Max ja parhain Aleksanteri, etkö tekisi mielle sellaisen palveluksen, että juoksisit juuri tuon kiven ylitse, joka on tuon sakean ruohikon laidassa. Jos jotain outoa tapahtuu, niin säilytä vain hermosi tallella, ja mitään pahaa ei sinulle tapahdu.

Maxia rupesi naurattamaan terhakkaan särjen lapsellinen ehdotus, mutta se lupasi suostua ehdotukseen ja juosta kiven yli.

Järjetönhän Henterin ehdotus olisi muuten ollutkin, sillä piisamithan alinomaa juoksevat kivien yli, mutta kun kerron, että Ville Mertanen nukkui juuri tuolla kivellä (Max ei sattumalta tätä huomannut), niin alamme jo aavistella jotakin.

Henteri neuvoi Max Aleksanteri Mesimättäälle sen paikan, josta sen piti juosta. Kiven päällä olevaa miestä ei sinne vedenrajaan ja ruohikkoon näkynyt, mutta paikka, josta kiven ylityksen piti tapahtua, oli kymmenen senttiä isoonvarpaaseen päin siitä, mistä kuorsauksen tärinä tuli ulos. Maxin piti siis juosta Ville Mertasen kaulan ylitse.

Sitten Henteri antoi lähtömerkin.

Tehden työtä käskettyä Max kiipesi ajatuksen nopeudella kivelle ja ehti säikähtää kivellä nukkuvaa miestä vasta sitten, kun oli jo vedessä kiven toisella puolella.

Koska Max joutui arvaamattaan ylittäessään kiveä ylittämään myös Villen paljaana olevan kaulan ja hädissään pyyhkäisi vielä niljakkaalla hännällään tämän suuta, se herätti Ville Mertasen outoon todellisuuteen.

Kuului kumea karjahdus, ja sitten Ville hyppäsi salamana pystyyn kiven päällä.

Eihän tässä kaikessa vielä mitään, mutta kun on olemassa se tasapainolaki. Niin, niin se tasapainolaki.

Kun Ville hyppäsi pystyyn, niin hän arvaamattaan, äkkiherätyksen vaikutuksesta, rikkoi tasapainolain, ja vaikka kuinka käsillään huitoi, hän mäsähti vatsalleen kylmään, keväiseen veteen!

Kaikeksi onnettomuudeksi siihen sattui melomaan yönsä hyvin nukkunut Janne Rysänen, ja kun hän näki vedessä harovan Villen, ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan sanoi:

-          Jo minä sanoin, ettei Henteriä kannata ruveta pyytämään. Janne koetti hillitä itseään, mutta sitten ei jaksanut, vaan puhkesi kuin tulivuori nauruun. Koppakuoriaisen luodolta kuului: Ha, ha, haa…!

Järventakainen vastaranta vastasi kaikuna: Haha haa! Jonkun talon rannassa aamuvirkut pikkupojat kuulivat myös kaikuna tämän naurun ja vastasivat siihen: Ha ha haa haaa aa…!

Heikki Henteri hävisi ilman enempiä keskusteluja parvensa luo, ja märkä Ville rukka alkoi keräillä verkkojaan. Annamme hänen mennä verkkoineen aamukahville. Pianhan ne myös märät vaatteet kesällä kuivuivat.

Mutta jos meitä joskus sattuisi onnistamaankin, niin pysytään siitä huolimatta nöyrinä. On melkoisen ikävä, jos meidät joltakin omankunnian lepokiveltä armotta pudotetaan – armottomaan todellisuuteen.

Jaakko Sahimaa

12. Ville Mertasen kauhea juoni - Heikki Henteri

Kun Ville Mertanen huomasi, etteivät särjet noin vain mennyt verkkoihinsa, hän alkoi miettiä keinoa, miten saisi särjet niihin pelotelluiksi. Aamuaurinko ehti nousta, ennen kuin Villen suunnitelma oli valmis. Kun hän luuli löytäneensä keinon, hän pakisi yksikseen siellä Koppakuoriaisen luodolla laakean kiven päällä

- Pienet ystäväiseni, Henteri ja muut, annetaanpas teille vähän ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Opitte ymmärtämään, ettei kunnon kalamiehen kanssa sovi joutavaa vehkeillä. Pieni lepohetki ensin teille, kiltit hopeasuomut. Tähän tapaan mutisten Ville Mertanen lähti veneineen kotirantaansa kohden. Sinne hän jätti verkkonsa paikoilleen ja särjet verkkojen saarrosrenkaaseen. Niin viisaan näköinen ilme oli Villen kasvoilla, että rantamännyssä oleva variskin raakkui:

- Paras poistua, paras poistua.

Sitten se lähti lentämään.

Koska Ville oli kuulu kalamies, hänellä oli rannassa varasto suuria eläviä kaloja. Hän oli tehnyt katiskaverkosta järveen aitauksen, jota hän kutsui sumpuksi. Siihen hän aina pani saamansa kalat, jotka eivät siitä mihinkään päässeet. Sumpustaan hän sitten otti kaloja, myi, paistoi ja söi tarpeen mukaan. ’Ville Mertasen sumpussa oli muutaman päivän ollut eräs matikka, joka sattumalta oli uinut hänen pyydykseensä, vaikka olikin kevät. Mateella oli painoa hyvän matkaa kolmatta kiloa, ja sitä kutsuttiin kalamaailmassa Pohjamudan Aatamiksi. Musta ja hirveä se oli ulkonäöltään.

Nyt Ville souteli sumpulleen, päästi hieman vettä veneeseensä ja nosti Aatamin sumpustaan sinne veneen pohjalle.

Aamukahvit juotuaan hän lähti sitten soutelemaan Koppakuoriaisen luodolle särkiverkoilleen. Ilkeästi hymyillen Ville mutisi veneen pohjalla olevalle matikalle:

- Nyt minä päästän sinut vapauteen sillä ehdolla, että syöt Henterin. Kukka sinua näin keväällä ilkeää syödä, mutta pannaan sinut syömään toisia. Pieni kiltti matikka, järjestä nyt pientä liikettä tuolla verkkojen sisällä olevassa särkiparvessa.

Näin pakisten Ville heitti ruman Pohjamudan Aatamin sinne särkien joukkoon tuhotöitään tekemään. Ville suunnitteli, että Aatami ajaisi särjet ja ennen kaikkea Henterin verkkojen silmiin.

Juuri noina hetkinä yksi särjistä, Elävä Viisaus, huomasi, etsiessään särkiparvelle pakotietä, heikon kohdan Ville Mertasen järjestämässä verkkomuurissa.

Erään suuren kiven vierestä oli verkon pää jostakin syystä vetäytynyt hieman taaksepäin, ja siihen oli muodostunut ahdas, mutta kuitenkin selvä pelastuksen portti. Pistäytyipä Elävä Viisaus portin kautta suuressa ja ihanassa vapaudessa verkkojen ulkopuolellakin.

Tämä huomio oli toivottomuuden tilaan joutuneesta särjestä niin valtava, että se joutui ilonsa tähden aluksi ällikälle. Vapaata vettä oli rajattomasti joka suuntaan.

Sitten elävä Viisaus heräsi todellisuuteen.

Umpikujaan joutuneet särjet oli pelastettava!

Pelastuksen mahdollisuus oli olemassa!

Elävä Viisaus pujahti takaisin toisten luo keksimästään aukosta. Se ei halunnut tehdä tyhmyyksiä. Liian voimakkaasti sanottu, yli ymmärryksen käyvä ilosanoma olisi ehkä saanut aikaan tungoksen tuolla pelastuksen portilla.

(Vaikka kyllä ihmiset ovat ylihitaita käyttämään hyväkseen sitä pelastuksen mahdollisuutta, jonka Jumala on heille valmistanut. Taivaan ahtaalla portilla ei ole tungosta.)

Niinpä Elävä Viisaus menikin ensiksi Heikki Henterin, Arpinaaman ja Jussi Jahvetinpoika Punasilmän luo ja uskoi heille salaisuutensa. Otettuaan asiasta selvää nämä totesivat asian särjille kehotuksen poistua hyvässä järjestyksessä Elävän Viisaan löytämästä portista.

Mutta juuri sillä hetkellä mätkähti Ville Mertasen heittämä Pohjamudan Aatami särkiparven keskelle. Se oli täynnä katkeruutta, valon sokaisema, äkeissään ja nälissään. Jos sillä oli yleensä ollenkaan sydäntä, se oli vielä mustempi kuin Aatamin ulkokuori.

Särkien seurakunta vavahti Pohjamudan Aatamin ilmestyttyä parven keskelle. Aatamin perusluonto oli muuttumaton. Olihan sen synnyin paikka siellä, mihin eivät valon säteet ulotu.

Sen kaikki haaveet ja toiveet keskittyivät vain omaan itseensä. Toisten kalaveljien menestyminen oli sille vieras käsite.

Koska sen olinpaikkana olivat pimeät ruohistot ja kurakot, se levitti kauhua hopeasuomuisten särkien joukkoon. Aatami oli päästetty irti sille kuulumattomassa elementissä. Patoutuneen vihansa voimalla se kävi hätyyttämään särkiä, mutta silloin heräsi myös Heikki Henteri.

- Ota kiinni, jos saat! se kiljaisi Aatamille ja teki merkillisen taitotempun sen nälkäisen suun edessä.

Pohjamudan Aatami unohti vihoissaan muut särjet ja syöksyi Henterin kimppuun kuin juovasalama ukkospilvessä.

Kierrettiin ja kaarrettiin ja tehtiin mutkaisia poikkeamia. Nälkä ja viha tekivät Aatamin notkeaksi. Sitten tapahtui ratkaisu.

Joko päättyi Henterin poloinen elämä?

Ei sentään vielä.

Henteri otti tarkan suunnan ja livahti vikkelästi avoveteen siitä portista, jonka Elävä Viisaus oli keksinyt.

Pohjamudan Aatami ui perässä. Se ei enää koskaan osannut takaisin särkien luo, sillä särjille tarkoitettu kuoleman verkko oli liian tiheäsilmäinen sen takaisin uida, ja tuota salaperäistä pakoon pääsykoloa se ei tuntenut.

Oli tapahtunut suurin ihme ja särjille odottamaton pelastus hirveän Aatamin kidasta. Särkien kuolemaksi ja tuhoksi suunniteltu verkko suojeli niitä nyt Aatamin raivokkaita hyökkäyksiä vastaan.

(Niin suojelee myös Jeesuksen Kristuksen risti sen turviin paennutta ihmistä pahan hirveältä voimilta. Sen turviin on armahdetun syntisen suloista jäädä.)

On luonnollista, että Henteri selvisi hyvin pian Pohjamudan Aatamista siellä vapaassa vedessä. Siihen tarvitaan vain yksi tepsivä toimenpide.

Aatamin takaa-ajama Henteri sukelsi erääseen syvänteeseen, jota kutsuttiin Surmakuopaksi. Siellä asuivat kaikki valonvihaajat vesieläinten joukossa. Aatami tuli perässä eikä enää halunnut sieltä uida pois. Se oli päässyt omaan olotilaansa, mutta Henteri pakeni tuon kuoppaluolan kautta vapauteen.

Nyt ei Henteri enää viivytellyt, vaan ui parvensa luo. Henterin kehotuksesta Elävä Viisaus julisti parvelle vapautussanoman. Hyvässä järjestyksessä parvi lähti vankilasta ja jätti verkot turhaan odottamaan varmaa saalista.

11. Särjet motissa - Heikki Henteri

Siellä eleli vesien viljavuudessa Henteri. Eleli myös suuri särkiparvi syvässä rauhassa, sillä kaikki pahimmat hauet oli toimitettu kalamiehen katiskaan, verkkoon tai rysään. Rauhanpäivinä parvi lisääntyi valtavasti. Elettiin sitä aikaa, jolloin rakentava yksimielisyys vallitsi parvessa. Ajateltiin asioista kuin yksillä aivoilla. Ja siinä onkin edistymisen ja menestyksen salaisuus.

Särkien yksimielisyys oli moitteeton aina siihen saakka, kunnes eräänä keväänä lipui pienoinen venhe Koppakuoriaisen luotoa kohden. Venheen perässä istui ahavoitunut ja hyvin viisaan näköinen kalamies nimeltään Ville Mertanen, ja airoissa oli hänen nuorempi toverinsa Janne Rysänen.

- Mihinkähän hauet ovat kadonneet näiltä tienoilta, kun niitä ei käy enää pyydykseen? alkoi Ville Mertanen jutella kalamiehen hiljaisella äänellä. – Ennen tästä sai jopa viisikiloisiakin, näin kutuaikana.

Silloin alkoi Janne Rysänen jutella:

- Tämä seutu suorastaan vilisee nykyään särkiä, suuria, lihavia särkiä. Niiden joukossa on pieni särki nimeltään Henteri. Tämän särjen aivojen tuotteet ovat saaneet monta haukea kalamiesten pyydyksiin. Kortesalmen hauet pelkäävät Henteriä eivätkä uskalla tulla näille vesille. Olisinpa minäkin hauki, niin tulisin tänne juhlimaan ja kerrankin söisin särkiä.

- Miksi kukaan ei ole onkinut Henteriä ylös? uteli Ville.

- Älä luule että Henteriä noin vain ylös ongitaan! Kyllä se kala minulta ja sinulta pysyy siellä järvessä.

Tämä Janne Rysäsen sana loukkasi Ville Mertasta. Vanha kalamies ei koskaan näytä tunteitaan ulospäin, mutta Villen sisin kiehui: - Vai ei muka yhtä särkeä kuiville saa! Kokeillaan!

Kun miesten yhteinen kalaretki oli päättynyt, kokoili Ville Mertanen myöhäisenä kevätiltana parhaimmat verkkonsa ja läksi uudestaan vesille. Hiljaa kuin aave meloi Ville uudestaan särkien kutupaikoille ja veti venheen kolinan kuulumatta maihin. Sieltä luodon päältä hän sitten kotkansilmillään seurasi särkien kutupuuhia ja hörähti nauramaan:

- Ennen aamua olette verkossa. Kyllä minä vielä muistan motitustaktiikan. Nyt ette livistä. (Voi särkipoloisia!)

Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, kun Ville Mertanen verkoiltaan tukki kaikki karikoiden välit mantereen ja Koppakuoriaisen luodon välillä. Arvattavaa on, ettei suinkaan Ville lähtenyt särkiä pyytämään harvoilla lahnaverkoilla. Verkkojen silmät oli kudottu pikkukaloja varten.

Kun saartorengas oli suljettu, loppui hiljaisuus. Kuuluvasti kolahti Villen venhe, kun hän vetäisi sen maihin. Siellä oli Henteri särkineen verkkoaidan sisällä. Minkäänlaista pakotietä ei ollut.

Särjet heräsivät katkeraan todellisuuteen. Ne, jotka eivät olleet koskaan joutuneet tekemisiin verkkojen kanssa, vaan olivat syntyneet tällä luodolla, ryntäilivät sinne ja tänne. Useita ui jo hätäpäissään verkkoon. Äskeisen rauhan ja järjestyksen tilalle oli tulossa sekasorto.

Tilanteen vakavuus selvisi Jussi Jahvetinpoika Punasilmälle. Sitten se selvisi Arpinaamalle. Sen käsitti myös Heikki Henteri.

Kun parvi alkoi liikehtiä sinne ja tänne, huudahti viimeksi mainittu valtaisalla äänellä:

- Kaikkien on nyt pysyttävä paikoillaan. Kuolema uhkaa olemassaoloamme. Joka aikoo pelastua, painukoon hiljaisena niihin pohjakallion koloihin, joissa olemme ennenkin myrskyn tyyntymistä odottaneet.

Suurin osa särjistä noudatti kehotusta. Ne laskeutuivat kallionuurteisiin ja kivien viereen odottamaan uusia ohjeita. Suuri hiljaisuus valtasi särkien kutuvedet. Vain kurittomat uskalsivat liikehtiä.

Särkien joukossa ilmeni omalaatuista toimintaa ja puhetta:

Särki Kuriton: - Kuunnelkaa te vain Heikki Henteriä, niin kuolette nälkään. Liikkumatilaa pitää kalalla olla, vaikka verkkoapajassa. Nyt kokeillaan, kenen hermot kestävät uida, vaikka uintikielto on annettu!

Särki Kateellinen: - Osaa kai tätä parvea muutkin opettaa kuin joku tois-silmä Jussi Jahvetinpoika, Arpinaama ja Henteri. On ollut hetki vaihtaa vanhimmistoa särkien parvessa. Nuorta verta on saatava johtoon.

Särki Katkera: - Kuka neuvoi koko tätä parveamme lähtemään entisiltä uintivesiltä tänne kurjuuteen? Eikö se ollut Heikki Henteri. Tässä on tulokset. Jospa minut, niin, jospa minut…  

Särki Yltiöpäinen: - Veljet, tarkastin äsken tuota erästä verkkoa ja huomasin sen vanhaksi ja lahoksi. Jos nyt kaikki seuraisivat minua ja ryntäisimme yhteen paikkaan, niin takaan, että verkko repäisi paineen edessä, ja vapaus koittaisi. Vanhat, tahtovat viedä meiltä halun yrittää. Kenelle ääneni kuuluu, se seuratkoon minua!

Särki Tarkkanäköinen: - Totelkaa Henteriä ja vanhoja. Lahon verkon takana on toinen verkko, ja sen silmät kyllä kestävät. Veljet, veljet, pysykää koloissanne!

Tämä viimeinen puhe pidätti monta pysymään Henterin neuvon mukaan paikallaan. Mutta oli niitäkin, jotka nousivat lepopaikastaan ja seurasivat Kuritonta, Kateellista, Katkeraa ja Yltiöpäistä. Särkien yhtenäisyys oli joutunut kovalle koetukselle.

Tapahtumien kulku Koppakuoriaisen luodolla sai outoja käänteitä. Tapahtui ja tapahtui ihan räjähdysmäisesti.

Kun Ville Mertanen näki, ettei monikaan särki ilman muuta mennyt hänen pyydykseensä, hän turvautui vanhaan kalastajan keinoon ajaakseen särjet verkonsilmään. Hän etsi melkoisen kiven syliinsä ja sitä vatsansa päällä pidellen hohotti:

- Hoh hoh hoo ja hah hah haa, koetetaanpas, itsepäiset kalaseni, osaatteko säikähtää- Hah hah…ja sitten!

Heikki Henteri käsitti, mitä oli tulossa, ja karjaisi:

- Jos kenellä on vielä pieninkin säie hermoja tallella, niin pysyköön nyt paikallaan, molskahti miten molskahti…!

Samalla hetkellä Ville Mertanen heitti suuren kivensä korkeassa kaaressa keskelle verkkoapajaansa. Arvaa sen, minkälaisen äänen se synnytti!

Tuon pitäisi tepsiä! kuului hohotus luodolta.

Joku tarkkakorvainen olisi saattanut kuulla kaiun vastakkaiselta rannalta kysyvän:

- Tepsikö, tepsikö temppu?

Niin, tepsihän se, minkä tepsi. Luonnollisesti kaikki särjet säikähtivät, mutta suurin osa niistä pysyi paikoillaan. Vain ne särjet, jotka erimielisinä liikkuivat sinne ja tänne katkeruuttaan purkaen ja levittäen, uivat säikähdyksissään kuin ammuttu verkkoihin ja jäivät niihin kiinni. Onneksi niitä ei ollut paljon.

Lienee terveellistä meidän tämän todettuamme muistaa seuraava Raamatun hyvä opetus:

”Samoin, te, nuoremmat, olkaa vanhemmille alamaiset ja pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” (1 Piet. 5:5)

Tämän hyvän Raamatun sanan ja edellä kuvatun perusteella on hyvä nuoren uskovaisen taivuttaa sydämensä kuuntelemaan vanhemman elämän koetuksissa kulkeneen uskovaisen neuvoja. Tuntuu kuin juuri nyt elettävän ajan muotia olisi se, ettei vanhempien neuvoja kunnioiteta. Johtuisiko tuo siitä, että monet pitävät itseänsä tavattoman oppineina ja viisaina? Nöyräsydäminen nuori ei suoralta kädeltä tyrmää kokeneemman opetusta, vaan kuuntelee. Ja elämässä on hyvä se, että osaa kuunnella. Kuuntelijoita on vähän, neuvojia liikaa…

Mutta jätetäänpäs Ville Mertanen sivun kääntämisen ajaksi sinne Koppakuoriaisen luodolle päivittelemään särkisaaliin pienuutta ja laatimaan uusia kalamiehen kovia suunnitelmia.

Jaakko Sahimaa

10. Heikki Henterin joulutempaus

Kaiketi muistanette vielä sen pienen särjen, joka kuuluisan isoisänsä mukaan sai nimen Heikki Henteri. Muistatte, kuinka tämä rohkea särki ohjaili taitavasti suuren särkiparven nälkävesiltä ruokaisaan lahteen, jonne se jäi oleilemaan. Tunnettua myös lienee, että särkemme ei ottanut vastaan tarjottua kuninkuutta.

Tuossa ruokaisassa lahdessa oli särkien muuten hyvä olla, mutta läheiseen äkkisyvään oli pesiytynyt kaksi kulkurihaukea nimeltään Piikkikita ja Lihava Ilkeys. Nämä alkoivat myöhään syksyllä verottaa särkiparvea. Parvella näytti olevan niiden tähden suuria vaikeuksia.

Tämän johdosta alkoi Heikki Henteri hautoa suunnitelmia, ja päivän mietittyään se sai aatteen. – Toimitetaan Piikkikita ja Lihava Ilkeys invalidi-Villelle joulukaloiksi! se huudahti innostuneena.

Särkiparvi alkoi nyt onkia esiin Henterin suunnitelmia, mutta niitäpä ei paljasteta, ennen kuin käväistään välillä invalidi-Villen mökillä katsomassa, mitä siellä tapahtui. Siinä se kyhjöttikin, sotainvalidi Villen mökki, järven rannalla. Siistiä tuossa mökissä oli, vaikka eläminen olikin puutteenalaista. Olihan isä työkyvytön, ja eläke riitti nipin napin perheen elatukseen. Parasta tuossa mökissä oli se, että ilot ja murheet kannettiin Herran käsiin, johon perheen jäsenet uskoivat.

Joulun alla kääntyi eräänä päivänä puhe joulukaloihin. Mikä lienee ollut sellainen vanha tapa, että oli totuttu jouluna kaloja syömään. Kinkkuun ei ollut varoja. Se jätettiin laskuista pois. Lopputulos neuvotteluista oli se, että isä päätti lähteä kirkolle silakoita ostamaan.

Silloin puuttui perheeseen kuopus, neljännellä oleva Mikko, ja alkoi selittää:

- Mitä te niitä silakoita, suolasia ovat. Laitetaan katiska järveen, niin siihen menee haukia.

- Kuulehan Mikko! Ei nyt hauki ui, ja mateen kutu on vasta helmikuussa. Ei siihen katiskaan mene muuta kuin vettä, epäili isä.

- Varmasti menee, kun uskotaan. Luithan isä Raamattuakin äsken, että Jumala pitää huolen taivaan linnuistakin. Eikö Hän voi antaa meille joulukalatkin, muutakin kuin suolasia silakoita, puheli innokas kalamies Mikko Villenpoika.

Isä-Villeltä pääsi itku ja nauru yhtä aikaa. Puhuttuaan Mikolle siitä, kuinka verrattomia silakat ovat syödä, kun se tehdään kiitoksen kanssa, hän päätti lähteä Mikon kanssa viemään katiskaa järveen. Naurava äiti jäi keittämään kahvia kylmästä palaaville.

- Mihin me tämä katiska oikein laitetaan, että siihen jouluhauet menisivät? (Isä piti koko puuhaa yhä vielä leikkinä.) – Laitetaan se siihen äkkisyvän partaalle niin, että nielu on alaspäin, ehdotti tuleva suurkalastaja Mikko Villenpoika pikkulapsen vajavaisella puheella, sillä Mikolla oli puheessa vielä S-kirjaimen lausumisen vaikeus.

- Onpas sinulla hyvät neuvot. Mitä me tästä saisimmekaan, jos sinä Mikko, osasit vielä kaiken lisäksi oikein sanoa tuon väärän kirjaimen ”S:n”, puheli isä ja alkoi tehdä avantoa.

Sinne syvänteen reunaan laskettiin sitten se katiska. Pohja vietti syvyyttä kohden, ja niin katiska tuli vinoon asentoon nielu ja aitaverkko sinne päin, missä Piikkikita ja Lihava Ilkeys olivat.

Menkööt nyt isä-Ville ja Mikko juomaan päiväkahviaan. Me siirrymme selvittelemään syvien vesien outoja salaisuuksia. Henterin idea perustui kokonaan siihen, että katiskaan nielu oli kallellaan äkkisyvään päin. Henteri tunsi haukien ahneuden. Aina, kun tämä särkemme sai hyvän neuvon, se toimi nopeasti. Kokoon kutsu kajahti parvessa. Valtaisi määrä särkiä kertyi Henterin luo.

- Mitä nyt? kohahti parvi.

- Parvemme olemassaoloa koettelevat hauet Piikkikita ja Lihava Ilkeys on tuhottava. Ketkä lähtevät kanssani sotaan, jossa voi vaikka henki mennä?

Taas kävi kohahdus parvessa. Arimmat säntäsivät pakoon kivien taa. Suomut nousivat jonkin verran pystyyn rohkeimmiltakin.

Lopuksi kokoontui noin 150 rohkeaa, nuorta särkeä Henterin ympärille.

- Oletteko valmiit tekemään mitä vain? kysyi Henteri.

- Valmiit olemme, tuli vastaan.

- Uikaa Mikko Villenpojan katiskalle! oli seuraava kehotus.

Nuoret särjet läksivät liikkeelle. Suurempi parvi myötäili kauempaa.

- Asettukaa tiiviiseen rykelmään Mikon katiskan päälle jään ja katiskan väliin! määräsi Henteri.

Särjet tottelivat.

- Pitäkää nyt puoli minuuttia hermonne kurissa, vaikka miljoona haukea tulisi teitä syömään.

Tyhjät katiskarähjä makasi liikkumatta vedessä. Särkiparvi tiiviissä muodostelmassa sen yläpuolella, ja Henteri, ilmeisessä sisunkeräämispuuhassa, ui pari kertaa parven ympäri.

Sitten Henterin pyrstö alkoi viuhkoa vettä, ja samassa tuo merkillinen särki sukelsi suoraan Piikkikidan ja tämän kumppanin väliin.

Kuului kumea karjahdus:

- Täälläkö te, Mikko Villenpojan joulukalat, vielä makaatte, vaikka on aatonaatto! Ylös, ulos ja katiskaan!

Samassa Henteri hävisi.

Uniset hauet heräsivät käsittämättä, mitä tapahtui ja kuka heille huusi. Sitten ne alkoivat haukotellen aukoa suutaan ja silmiään. Haukien silmien eteen avautuu maalauksellinen toivenäky. 150 lihavaa särkeä oli heidän yläpuolellaan kuin tarjottimella, suuhun siepattaviksi, vain muutamien metrien päässä. Ruosteista Mikon katiskaa ne eivät unisilla silmillään nähneet.

Lihavan Ilkeyden leuat loksahtelivat hämmästyksestä, ja Piikkikita alkoi puhua:

- Ss, ssh, särkiä! Suuria, ihania särkiä! Syöksytään yläviistoon, veljeni, ja niellään niitä niin paljon kuin keritään! Varo, ettet lyö päätäsi jäähän!

Sitten hauet lähtivät liikkeelle jotenkin samaan tapaan kuin suihkukone kohoaa yläilmoihin.

Hirmuvauhdilla ne syöksyivät särkien kimppuun, mutta ennen kuin yksikään särki oli niiden suussa, nytkähti Mikon katiska oudosti.

Katiskan nielu oli kallellaan syvänteeseen päin, juuri samassa kulmassa kuin hauet sieltä nousivat.

Lihava Ilkeys ja Piikkikita sukelsivat suoraan katiskaan, ja sinne ne jäivät. Mutta myös katiskan päällä olevien särkien sisu petti. Ne säntäsivät pakoon kuin piiskansivalluksesta. Ihmekös oli, jos Henteri  tuntui nauravan jossakin. Tekee mieli päätellä, että särkemme antoi joululahjan sille pienelle kalamiehelle, Mikolle.

Jouluaattona taivalsi avannolta kotiin kaksi onnellista miestä. Isä roikotti kahta suurta haukea, ja Mikko pyöri kuin kärppä ympärillä.

Innokas Mikko Villenpoika alkoi puhella:

¨- Enkö minä, isä, sanonut, että huonoja ne ovat silakat joulukaloiksi.

- No mutta, Mikko! Sinähän sanoit ”ässän” niin kuin pitääkin! ihmetteli isä.

- Kyllä tässä ässän väärät oikenee, kun tällaisia kaloja näkee, tuumi iloinen Mikko.

Jätetään tuo köyhä, onnellinen perhe sinne mökkiinsä syömään iloisin mielin jouluhaukiaan. Tuntuu vain niin hyvältä, kun Jumala on meille antanut tuon suuren lahjan, Kristuksen Jeesuksen.

Joka löytää Jeesuksen, iloitsee Hänestä kuin olisi saanut hyvin suuren saaliin. Joh. 1:43-45; Apt. 8:5-8. – Kulkekaamme tänä jouluna hengessä paimenten kanssa Beetlehemiin katsomaan joulun lasta, Jeesusta. Astukaamme hiljaisina myös ristin juurelle, ja koetetaan ymmärtää, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt.

Oikeastaan vain siellä, missä Pyhä Henki saa murtaa ihmisen sydämen ka kirkastaa hänelle Kristusta, siellä on todellinen joulu.

”Terve, Rauhan Ruhtinas!

Taivaan toit Sinä tullessas!

Johdat kansat valoon!

Siipiesi alla lääke on.

Tulit tänne maailmaan,

ettemme kuolisi koskaan.

Käsket meitä syntymään

iäiseen nyt elämään.”

Jaakko Sahimaa