7. Paksuniskan pelastus - Heikki Henteri

Ennen kuin ryhdyn kertomaan siitä, minkälaisiin toimiin Heikki Henteri Särkelä ryhtyi lokki Juorukallion Reetan nokassa roikkuvan Paksuniskan pelastamiseksi, kerron vähäisestä tapahtumasta, joka sattui Nauruluodon kupeessa edellisenä päivänä.

Niin, luotoa lähestyi silloin venhe, jota souteli pienenläntä poikanen, nimeltään Pekka Johannes. Tämä pieni mies laski katiskan syvänteen reunaan asettaen sen niin, että aitaverkko vastasi erääseen suureen kiveen. Pekka Johanneksen kotona oltiin uskovaisia, ja edellisenä iltana oli eräs saarnaajasetä pitänyt raamattutunnin käyttöön asetetuista ja käyttämättömistä leivisköistä. Pekka Johannes ei vielä kovin paljon ymmärtänyt uskonasioiden salaisuuksista, vaikka olikin uskovainen. niinpä hän puhetta kuunnellessa luuli, että hänen leiviskänsä oli erikoinen innostus kalahommiin. Pekka Johannes rukoilikin katiskaa järveen laskiessaan: ”Herra, jokaisen kalan, joka tällä viikolla ui tähän katiskaani, annan Sinulle. Vasta seuraavan viikon kalat saa äiti. Anna minulle kaloja, niin kuin annoit Pietarille. Amen.”

Sinne se katiska sitten jäi. Ei arvannut Pekka Johannes, mitä katiskan lähettyvillä seuraavana päivänä tapahtui.

Heikki Henteri Särkelä ui matalikon toiseen päähän nopeasti toisten särkien uidessa toiseen päähän nopeasti toisten särkien uidessa perässä. – Valmistautukaa pitämään Paksuniska veden alla, sanoi Heikki Henteri toisille tiukasti ja alkoi tehdä merkillisiä liikkeitä.

Heikki Henteri otti tulisen vauhdin, ponkaisi vedenpinnasta ylös noin metrin kourkeudelle, juuri Juorukallion Reetan alapuolelle, ja hihkaisi hirveän kovalla äänellä: - Ota minutkin, minäkin tahdon ilmalennon!

Vaikka Reeta hyvin tiesi, että kahden kalan kantaminen oli hyvin vaikeaa, kun Paksuniska oli niin iso, se päätti yrittää, huomatessaan tarkalla silmällään Heikki Henterin. Pieni särkemme laski nopeasti, mitä ehtisi ja mitä ei ehtisi tehdä, ja hyppäsi toistamiseen. Juuri silloin syöksyi Juorukallion Reeta Paksuniska suussaan Heikki Henteriä kohti, mutta sekunnin liian myöhään, sillä tämä oli jo ehtinyt sukeltaa noin metrin syvyyteen.

Reeta taas ei saanutkaan vauhtiaan pysähtymään veden pintaan, vaan painui pinnan alle noin puoli metriä saaden silmänsä vettä täyteen ja silloin, niin, silloin avautui sen nokka, ja Paksuniska pääsi irti tuosta armottomasta pihdistä vielä hengissä ja täydessä ymmärryksessään.

- Iivari, tartu nopeasti Paksuniskan pyrstöön ja pidätä sitä hetkinen veden alla, kunnes me toiset tulemme avuksi, pauhasi Heikki Henterin ääni kuin muinaisajan sotapasuuna. Iivari Uhkarohkea teki työtä käskettyä, Taneli Itsekehun avustamana.

Mutta harmistunut Juorukallion Reeta ponkaisi vedenpintaan, koska sen oikea elementti oli aaltojen yläpuolella. Turhaan se liipotteli paikan päällä etsien menetettyä saalistaan. Silmiäkin kirveli hirveästi.

- Hahah-haa, kitkat-kaa, naureskeli sille Nauruluodon päällä kyyhöttävä lokki nimeltään Mari Mehevä, ja jatkoin: - Taisit, kuoma, menettää lentoafääri asiakkaasi, kit-kit-kit, hahah-haa!

Aaltojen alapuolella toimivat särkemme kuumeisella kiireellä. Paksuniska oli sen verran vahingoittunut, ettei muutamaan hetkeen tahtonut pysyä veden alla. Surkeasti se rukoili kumppaneitaan pitelemään itseään pohjassa, kunnes tasapaino palautuisi. Lentohalut olivat ainiaaksi menneet. Yhteiset vaarat synnyttävät parhaan toveruuden. Todellinen toveruus taas on sellaista, että ahtaalle joutunutta ei jätetä pulaan.

Eipä jättänyt Aabraham Lootia pulaan, vaikka tämä varmasti vastoin Jumalan tahtoa valitsi asuinpaikakseen syntisen Sodoman runsasvetiset lakeudet ja joutui Idän kuninkaiden ryöstettäväksi; ei jättänyt, vaan aseisti luotettavimmat palvelijansa ja pelasti Lootin ja monta muuta hänen kanssaan (1 Moos. 14). Sydäntä liikuttavaa on myös lukea kertomusta Daavidista, joka kansansa puolesta yksin astui taisteluun hirmuista Goljatia vastaan (1 Sam. 17:1-54). Entä kolme Daavidin urhoa: Jooseb-Bassebet, Eleasar, Daavidin poika, ja Samma, Aagen poika, jotka oman henkensä uhalla noutivat kuninkaalleen vettä Beetlehemin kaivosta (2 Sam. 23:8-17). Ja mitä sanoisinkaan Jeesuksesta, joka jätti taivaan kirkkauden ja loiston ja tuli tänne maailmaan kärsimään sellaisia kärsimyksiä, joita ei lopullisesti kukaan kuvailla taida. Kaikki tapahtui meidän, synnin harhateille joutuneiden ihmispoloisten, pelastamiseksi. Pelastustyö vaati uhria, ja sen uhrin antoi Jeesus puolestamme.

Kasvattakoon hyvä Jumala myös meistä kaikista sellaisia, että haluamme auttaa ahtaalle joutuneita. Todella hengellinen uskovainen, nuori ja vanha, haluaa pysähdyttää kuolemaan kuljetettavia ja pelastaa niitä, jotka surmapaikalle hoipuvat (Sananl. 24:11).

Mutta palatkaamme taas särkiemme pariin. Siellä touhusi Heikki Henteri etsien Paksuniskalle sopivaa lepopaikkaa. Juuri siinä kohden, mihin Pekka Johannes katiskansa laski, oli kiven vieressä syvennys.

- Vaikka tämä Nauruluoto on mitä ikävin paikka oleskeluun, emme voi jatkaa matkaamme, enne kuin toverimme Paksuniska on toipunut. Tähän syvennykseen järjestämme väliaikaisen kalojen kenttäsairaalan, puheli Heikki Henteri. Sitten se alkoi tutkia Pekka Johanneksen katiskaa ja huomasi kaksi hyvin tärkeää seikkaa:

Ensiksikin katiskan nielu oli tuohon syvennykseen päin, ja toiseksi, katiskan ylälaidassa oleva kalojen poistoaukko oli jäänyt vahingossa vähän auki. Siinä näytti olevan sen verran aukkoa, että sätki mahtuisi siitä kulkemaan.

- Mutta eikö tuo hökötys ole nimeltään kalanpyydys? puhelivat toiset särjet. Miksi me asettuisimme sen eteen oleskelemaan?

- Kalanpyydyshän tämä on jo vaarallinen meille särjillekin, sillä tämä on tiheästä verkosta tehty. Mutta asettukaamme nyt kuitenkin tähän tällä kertaa, arveli Heikki Henteri Särkelä.

- Olen missä tahansa, kuomat, missä tahansa, kunhan ei tarvitse nousta vedenpintaan ja kunhan saan vähän levätä, puheli vielä nyyhkyttävä Paksuniska.

Vaikka toisista särjistä näytti peräti mielettömältä jäädä Paksuniskaa hoitamaan juuri vaarallisen katiskan nieluaukon paikkeille, uskoivat tutkia Paksuniskan haavoja. Wille von Herkkusuu kuitenkin päätteli, ettei hän ole saanut lääkemiehen koulutusta. Niinpä se meni läheiseen lumpeikkoon imeskelemään herkkulista limaa. Siellä se unohti maailman huolet ja söi.

- Tuo sairaalle sieltä vähän hyvää! huusivat toiset Willelle.

- Kunhan olen ensin itse syönyt, sanoi kuningasehdokas Wille von Herkkusuu ja jatkoi vain syöntiään.

- Itserakas kaveri, tuumasi Iivari Uhkarohkea ihmetellen.

Jätämme nyt särkemme tekemään ”diagnoosia” Paksuniskan saamista vammoista, ja seuraavasta kirjoituksesta näemme, miksi Heikki Henteri Särkelä valitsi särkien kenttäsairaalan paikaksi Pekka Johanneksen katiskan nieluaukon seudut.

Jaakko Sahimaa