4. Kuningas ehdokkaat Haukiluodolla - Heikki Henteri

Kun kotiranta oli jäänyt taakse ja matka jatkui hyvää vauhtia kohden Haukiluotoa, puhkesi Taneli Itsekehu puhumaan:

- Vauhti on liian hidasta. Pystyn uimaan kaksi kertaa nopeammin. Kiritään tahtia, taikka sitten jätän teidät ja vien ensimmäisenä kotiin. Arvaatte kai, kuka sen jälkeen kantaa kuninkaan kruunua.

- Otetaan alku varovasti, sanoi Heikki Henteri Särkelä. Matka on pitkä ja kysyy voimia. Uskoisin, että meille on edullista pysytellä yhdessä parvessa, sillä voimme tarvita toistemme apua vaikeissa tilanteissa.

- Hah haa, kuulkaapa tuota! puhisi Taneli Itsekehu. Mikä kuningas se on, joka toisten apua tarvitsee? Jätän teidät kerralla, jollette ala kiriä vauhtia, ja seuraan kotiinpaluutanne johtajantuolilta.

- Uidaan kuitenkin yhdessä, ehdotti myös Paksuniska, jota lihavuuden tähden alkoi hiottaa. – Vauhtia on mielestäni tarpeeksi. Eihän pelkällä uimisella kuninkuutta voiteta.

- En tuhlaa enää aikaa kanssanne. Paras olisi, kun jo nyt luopuisitte haaveistanne tulla särkien kuninkaaksi. Näen selvästi, että vain minä olen siihen yksin sopiva. Näkemiin, veljet, näkemiin! Tulkaa perässä, kun joudutte. Näkemiin!

Sitten Taneli Itsekehu kiihdytti vauhtia jättäen toiset. Kuningasveri kuohahti kyllä Heikki Henterin suonissa, ja sitä halutti yrittää seurata Taneli Itsekehua mahdollisimman pitkälle. Mutta sitten se hillitsi itsensä ja huusi jo kaukana olevalle Tanelille:

- Kierre Kortesalmen limakko. Sinne ovat monet eksyneet. Emme haluaisi sinua hukata, koska aina tulemme tarvitsemaan toisiamme. Tulemme perässä, kun joudumme. Muista myös tämä: ”kiirehtivän jalka astuu harhaan.”

Jäljelle jääneet uivat ja uivat, kunnes Haukiluodon matalikko alkoi lähestyä. Haukiluodon matalikko alkoi lähestyä. Haukiluoto oli vahvan ruohikon peitossa ja erikoisen mieluinen paikka ”kesälomalla” oleville haukikaloille. Siellä oli pientä ja suurta haukea, petomaisesta Petteristä alkaen suurisuiseen Punakitaan saakka.

- Nyt on pidettävä silmät auki, sillä näillä vesillä väijyy kuolema, puheli varovainen Heikki Henteri toisille. Emme saa mennä liian lähelle rantoja, sillä hauet ovat nyt matalikolla.

- Pidän kiinni periaatteistani, ja olen päättänyt härnätä haukia, koska se on varmasti jännittävää, sanoi Iivari Uhkarohkea ja alkoi uida lähemmäksi rantaa, missä suurisuinen Punakita odotteli päivällistä.

- Mitä hyötyä siitä on, että antautuu tarpeettomasti vaaraan ja vaarantaa toisenkin elämää? Eikö ihmisten Pyhässä Kirjassa, Raamatussa, ole sanat: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” Siis on asia niin, ettei pidä leikkiä sellaisten asioiden kanssa, jotka kätkevät itseensä turmion. Oletko laskenut, mihin seikkailusi voi johtaa? kyseli Heikki Henteri.

- Seikkailu johtaa suureen kunniaan. Mainetta, mainetta tarvitsen, jos mielin tulla kuninkaaksi. Ihmettelen suuresti arkuuttasi. luulisi, että suonissasi virtailisi mainehikkaan isoisäsi rohkea veri.

- En pelkää, jos joudun kuoleman vaaraan silloin, kun on kysymys sellaisesta asiasta, jolloin todella kannattaa myydä itsensä jalojen arvojen puolesta. Mutta pelkkä ”haukien härnääminen” ei ole sen arvoinen asia, että sen tähden kannattaisi antautua kuoleman vaaraan, vastasi Heikki Henteri Särkelä rauhallisesti.

Iivari Uhkarohkea ei kuitenkaan noudattanut toisen varoituksia, vaan alkoi uida yhä rannemmaksi. Toiset särjet eivät sitä kuitenkaan seuranneet, vaan pyrkivät ulommaksi ruohikosta. Erää lahden poikki pitkin ruohikon laitaa oli heitetty haukiverkko. Juuri tähän lahteen pyrki Iivari Uhkarohkea yltiöpäisyydessään. Kaksi suurta haukea paistatteli tuossa lahdessa päivää uumoillen saavansa päivällisen tavallista helpommalla. Särjet ja muut pikkukalat eksyivät usein samaiseen lahdenpoukamaan, mihin sitten monen elämä päättyykin, sillä haukien nälkä oli tyydyttämätön.

- Jäädään tähän, sanoi Heikki Henteri tovereilleen haukiverkon takana.

- Emme voi jättää Iivaria pulaan, sillä hän on meidän veljemme, jota tulemme tarvitsemaan. Varustautukaa huutamaan niin paljon kuin teistä ääntä lähtee, mutta ei ennen kuin minä sanon.

Iivari Uhkarohkea luuli, että lahden poukamassa oli vain jokin pikkuhauki, jonka kanssa voi leikkiä miten tahtoi. Se toivoi voivansa leikin jälkeen nauraa toveriensa arkuudelle ja osoittaa heidät sopimattomiksi särkien kuninkaaksi. Se pysähtyi pienoisen kiven taakse ja ärjäisi ylen röyhkeällä äänellä:

- Missä ovat haukien valiot? Missä ovat kaikki röyhkeät haukilurjukset? Aion ajaa ne tänä päivänä kuivalle kankaalle! Tulkaapas kerrankin voimankoetukseen, niin ette sitä leikkiä unohda ikinä.

Jos Iivari Uhkarohkea olisi tiennyt, mitä petoja lahdessa oli, niin se ei olisi mitään puhunut, olisipa varmasti kiertänyt paikankin hyvin kaukaa. Se toivoikin salaisesti, etteivät sen huutoa kuulisi muut kuin pohjamudan sammakot, jotka sitten olisivat saattaneet kalamaailman tietoon sanoman rohkeasta särjestä.

Lahdenpoukaman vesi kuitenkin liikahti kuin pyörremyrskyssä, sillä petomaisen Petterin, suurisuisen Punakidan ja kumppanien päät ja verestävät kidat kääntyivät tulijaan päin. Pian oli Iivari Uhkarohkea saarrettu joka puolelta. Iivari säikähti niin pahasti, ettei kyennyt tekemään kerta kaikkiaan mitään. Se jähmettyi kuin kuoleman iskusta ja uskoi seuraavassa hetkessä olevansa jonkin hauen kidassa. Se ei ollut uskonut, että hauet olivat näin vaarallisia.

- - -

Ihmisten asioita välillä ajatellen, voimme sanoa, että leikkiminen synnin kanssa on yhtä vaarallista. Hyvä neuvo on ottaa ohjeeksi sanat: ”Veljet, älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia, mutta ymmärrykseltä täysi-ikäisiä”, ja: ”Minä tahtoisin teidän olevan viisaita hyvään, mutta taitamattomia pahaan.” Tämän elämän taivalta on kuljettava varovaisesti, ei auta ”kokeilla”, miltä pahaan lankeaminen tuntuu. Sellaisen seikkailun hinta voi olla arvaamattoman kallis.

- Mitä sinä täällä kiljut! sähähti petomainen Petteri. Kuka sinut on käskenyt näille vesille? Syön sinut, ja vatsassani saat hautoa kuningasmietteistäsi, joista olemme kuulleet kerrottavan.

- Jahah, sanoi Punakita, tämä on minun heiniäni, sillä näin hänet ensin. Uipas, poikani, suoraan kitaan, sillä olet liian pieni ajaakseni sinua takaa.

Haukien kesken syntyi riitaa, kuka söisi Iivarin. Tämän armonpyynnölle naurettiin kolkosti, ja Iivari Uhkarohkea huomasi viime hetkensä tulleen. Suoritetussa arvonnassa lankesi Iivarin syömisurakka petomaisen Petterin tehtäväksi. Toisten haukien silmät kiiluivat kateudesta, kun petomainen Petteri avasi suunsa syödäkseen Iivarin, joka ei edes yrittänyt paeta. Sen voimat olivat kadonneet säikähdyksen tähden.

Silloin haukiverkon takana tilannetta seurannut Heikki Henteri Särkelä, toisten auttamana, huusi niin kovasti kuin ikinä jaksoi:

- Sukella Punakidan alitse ja ui tänne niin nopeasti kuin eväsi ikinä kestävät! Älä kysele mitään, vaan ui, kerta kaikkiaan ui!

Heikin kehotus vaikutti kuin piiskansivallus Iivari Uhkarohkeaan. Salamana se sukelsi ja ui, ui henkensä edestä, ui niin kuin voi uida, vain se, jota kuolema ajaa takaa. Tietämättä itsekään mitä oikein tapahtui, Iivari Uhkarohkea solahti haukiverkon läpi sille puolelle, missä Heikki, Paksuniska ja aatelissärki olivat.

Haukien raivo oli sanoin kuvaamaton. Vesi kohisi, kun ne syöksyivät ajamaan takaa Iivaria. Takaa-ajo loppui kuitenkin lyhyeen, sillä haukiverkon silmät olivat liian pienet niiden uida läpi. Tämän oli Heikki ottanut huomioon kehottaessaan Iivaria pakenemaan juuri haukiverkon läpi. Petomainen Petteri, Punakita ym. tarttuivat kiinni verkon silmiin. Eipä ollut ihme, jos kalamies tyytyväisenä myhäili palatessaan iltapäivällä verkoiltaan kotiinsa.

Mutta ”kuningasehdokkaat” läksivät uimaan tavoittamaan pakenevan Iivarin. Siinä niillä olikin tosi työ, sillä tämä luuli jatkuvasti joutuvansa Punakidan verestävään suuhun, vaikka se oli jo aikaa sitten tarttunut kiinni haukiverkkoon ja odotteli vain paistinpannulle joutumista.

- Tarvitsemme eviämme vielä tulevaisuudessakin, huusi Heikki Iivarille, kun näytti, etteivät toiset sitä millään saavuttaisi. Vihdoin tämä alkoi rauhoittua ja hiljensi vauhtiaan sen verran, että toiset saivat kerrotuksi, missä hauet nyt olivat.

- Lähdetään kotiin! itki Iivari. Minun puolestani saa särkien kuninkaan valtaistuin olla iäti tyhjänä, en ikinä pyri sille.

- Jatketaan kuitenkin perille asti, ehdotti Heikki Henteri. Onhan tärkeää löytää parvellemme paremmat elintilat. Sen verran kuin sinä, Iivari, erehdyit, erehtyy kuka hyvänsä. Unohdetaan koko juttu jaa uidaan edelleen.

Ja niin särjet lähtivät uimaan kohti Kortesalmen limakkoa, mistä kuului jonkun eksyneen surkeita avunhuutoja.

Iivari Uhkarohkean kokemukset osoittivat, miten totta on opetus: ”Miehen mielestä on oikea monikin tie, joka lopuksi on kuoleman tie.”

Ja Heikki Henterin suhtautuminen erehtyneeseen neuvoo, ettei ole aina syytä liikuskella moukari kädessä hairahtuneen suhteen, vaan olisi parempi noudattaa erään kauan sitten eläneen Opettajan neuvoa:

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.”

Auttakoon Herra meitä tähän.

Jaakko Sahimaa