1. Pienen särjen suuri teko - Heikki Henteri

Pieni särkiparvi uiskenteli ruohikossa etsiskellen rauhallista kokoontumispaikkaa. Särkiparven oli neuvoteltava vaikeista asioista ja tehtävä ratkaisevia päätöksiä. Muutoin olisivat koko parven häviämisen päivät lähellä.

Ruohistossa asusteli nimittäin suuren suuri murhaajakala hauki. Se oli verottanut tavattomasti juuri tuota särkiparvea ja uhkasi syödä suihinsa joka ainoan. Haukea kutsuttiin kalamaailmassa nimellä Hänen Majesteettinsa Metri. Tämä hauki oli syömärinä sellaista luokkaa, että särkien ja muiden heikompien kalojen lisäksi se oli hävittänyt myös suuren osan omaa sukuansa. Kita veti elävää materiaalia tavattomasti.

Jostakin vedenalaisen kiven ja ruohotupsun väliltä särkiparvi löysi mieleisensä kokoustilan. Alkoi neuvonpito olemassaolon taistelusta.

Puheenjohtajan tehtävä lankesi luonnostaan suurikokoiselle särjelle Jahvetille. Tämä oli jo kiloisine ruhoineen tavallisuudesta poikkeava särki, ja sitten Jahvetti oli kahdesti pelastanut hauen hampaista ja kerran ihmisen koukusta. Eipä siis löytynyt ansiokkaampaa johtomiestä parvelle eikä puheenjohtajaa särkien valtiopäiville.

Syvällä bassoäänellä Jahvetti järähti:

- Olette kaikki tietoisia siitä, mitä varten olemme nyt kokoontuneet. Onko kenelläkään ehdotuksia, miten saisimme vihollishauki-Metrin pois päiviltä ja syöntirauhan palautetuksi kotivesillemme? Kautta kahden tuuman levyisen pyrstöni vakuutan, että jotain on tehtävä ja tulemme myös tekemään.

Kaikki hiljenivät ensin miettimään ja ideoitaan viimeistelemään. Mutta sitten alkoi eräs särkiäiti valittaa:

- Kaikki kolme lastani on tapettu! Voi minua, minua, kun en jaksa ymmärtää, miksi kannattaa enää elää! Kesäinen vesikin tuntuu kylmältä, kun kaikki omaiseni ovat joutuneet Metrin vatsaan.

- Samoin, samoin, valitti toinen.

- Kuolema on vieraillut myös meillä, jatkoi kolmas itkuun parahtaen. – Mieheni ja kaikki viisi lastemme on tapettu!

Kokous oli vähällä muodostua itkukokoukseksi, sillä nyyhkettä alkoi kuulua kaikkialta, ja kyynelten kuplat kohosivat vedenpintaan särkien maansurun merkkinä. Mutta silloinpas Jahvetin luja pyrstönsivallus läheiseen kaislaan lopetti enemmät itkemiset. Itkun loputtua voitiin odottaa kokoukselta jotakin järkiperäistä, ja sitä todella tulikin.

Joukossa oli myös pienikokoinen särki nimeltään Henteri. Hiljainen ja hintelä oli tämä särki ja siinä suhteessa heimonsa ja sukunsa pettymys, ettei niska ottanut lihoakseen niin kuin Jahvetilla, vaikka isä koetti pienenä kuinkakin ohjata syöntipaikoille ja äiti vaalia parhaan kykynsä mukaan. Turhaan näyttivät menevän aikanaan Henterissä isän ja äidin vaivat, sillä kalamaailmassa on arvoa vain niskan leveydellä ja pyrstön pituudella. Mutta tulihan Henteristä kuitenkin särki sellainen kuin tuli. Vaaksa oli kalalla vartta, mutta tavattomasti järkeä.      

Henteri ei ollut vielä koskaan uskaltanut avata suutaan särkien kokouksessa. Hintelät saivat olla syrjässä silloin, kun suuremmat särjet asioita setvivät. Nyt se kuitenkin tohti ideoineen uida sellaiselle paikalle, josta kaikki kuulivat sen hiljaiset sanat, ja alkoi puhua:

- Jos te, hyvät särkiveljet, myöten annatte, niin minä käyn taisteluun Hänen Majesteettinsa Metrin kanssa ja saatan sen surman suuhun. Jos katsotte minut arvolliseksi tähän, niin sallikaa minun tappaa tuo peto.
Koko kiven tienoo oli hetkisen ällikällä näistä sanoista. Merkillinen puistatus vapisutti myös lahnoja, säynäviä, salakoita, jotka kauempana seurasivat särkien kokousta. Kaikki tunsivat, etteivät pienen Henterin

sanat olleet onttoja sanoja. Aavistettiin, että tuo särki aikoi lunastaa puheensa.

Mutta silloinkos Jahvetti kuohahti. Kuohahti samalla hetkellä, kun Hänen Majesteettinsa Metri sai tiedon särkien kokouksesta ja läksi kiireesti uimaan särkien kokouspaikkaa kohden toivoen saavansa niellä useita särkiä jälleen aamunälkäänsä. Kiihtymyksestä vapisevalla äänellä Jahvetti puhkui:

- Mutta onpas sinulla päätä ajatella! Onko nyt koskaan kalamaailmassa kuultu, että sadan gramman särki aikoo surmata kahdeksan kilon hauen? Tämä on päätöntä ja järjetöntä ja mitä ilkeintä siksi, että yksi särki uskaltaa panna koko tärkeän asian pilkaksi. Kokouksen puheenjohtajana tulen vastaamaan siitä, että nyt pysytään asiassa.

Sitten Jahvetti kääntyi Henteriin päin ja varoitti:

- Saat anteeksi vielä tämän kerran, sillä olemme hyväntahtoisia. Mutta jos kerrankin vielä uskallat suusi avata, niin pakotan sinut uimaan kuiville. Siellä saat sitten hetkisen ilmaa haukkoessasi järkeillä, miten tulee käyttäytyä särkien arvovaltaisessa kokouksessa.

Mutta Henterin oli nyt liian vaikea pysyä vaiti. Odottamattomasti se pani nyt vastaan Jahvetille siten, että uskalsi yleensä puhua. Tätä ei ollut vielä koskaan yksikään särki uskaltanut tehdä. Niinpä heiveröinen Henteri toistamiseen pakisi:

- Hyvät särkiveljeni. Minun sukuni on Majesteetti Metri syönyt niin perusteellisesti, ettei jäljellä ole muuta kuin tuolla kauempana kaislan takana oleva nuorukainen, poikani poika Heikki Henteri Särkelä. Siksipä minä nyt aion tappaa vihollisemme Metrin siitä huolimatta, että se maksaa minun henkeni. En kuitenkaan pidä itseäni minkään arvoisena, kunhan vain pikku-Henterillä ja teillä olisi elämisen mahdollisuuksia.

Jahvetti aikoi juuri karata Henterin kimppuun, kun ruohikon kahina hajotti kokouksen. Ruohikon liikkeistä voitiin päätellä, että Metri siellä nyt ui

aamiaistaan syömään. Siksi kaikki säntäsivät pakoon, Jahvetti ensimmäisenä. Kolmikiloiset lahnat vain uskalsivat jäädä jonnekin kauemmas seuraamaan tapahtumien kehitystä. Yksi särjistä ei kuitenkaan lähtenyt ”uintimäkeen”, vaan jäi paikoilleen. Daavidin ja goljatin kaksintaistelu uusiintui.

Hirmuisella vauhdilla ui petokala paikalle. Henteri näki sen verestävän kidan, ja pienen hetken perästä oli edessä sen elämän päätös. Pelastumismahdollisuutta ei enää ollut, sen oli Henteri menettänyt silloin, kun ei lähtenyt pakoon. Kuolemansa hetkellä Henteri kuitenkin teki paljon enemmän kuin koko elämänsä aikana. Teki enemmän kuin yksikään toinen särki on tehnyt toisten tähden.

Juuri tuohon paikkaan, missä Henterin ja Majesteetti Metrin kaksintaistelu tapahtui, oli eräs kalamies laskenut koukkunsa. Se oli tuollainen ”kohokoukku”, joka ankkuroidaan pohjaan kivellä, ja pinnalla olevasta merkistä juoksutetaan siimaa pitemmästi. Koukkuun pannaan syötiksi tavallisesti elävä kala, mutta tuolla kalamiehellä ei tällä kertaa ollut sellaisia syöttejä; niinpä hän pani koukkuun syötiksi tavallisen madon ja toisen kohon avulla sai sen pysymään sopivasti pohjasta hivenen ylempänä.

Henteri näki tuon madon, kuulipa vielä senkin, että kalamies lähestyi juuri kokeakseen pyydystään. Hetki Henterin suunnitelmalle oli tuhannesti otollinen. Nopealla otteella Henteri tempasi suuhunsa tuon madon ja valmistui kuolemaan.

Vihaisen hauen silmiin osui edessä puikkelehtiva särki. Nälkä käski, ja tuota pikaa Henteri oli sen suussa. Mitään pohtimatta hauki nieli Henterin. Kuolema viilsi urhollista särkeä armottomasti, mutta koukkukin meni pedon sisuksiin.

Pyydystään kokemaan saapunut kalamies havaitsi kohon vaipuvan veden alle, jopa ankkurikohonkin vajoavan aika ajoin arveluttavasti. Tarttuessaan siihen kiinni hän nykäisyn laadusta havaitsi, että kalojen kala oli nyt kiinni.

Hän antoi ensiksi siimaa lisää, alkaen sitten hivenen jännittäen vetää saalistaan venheeseen. Savipohjainen vesi sekoittui, sillä hirveä taistelu riehui aaltojen alla. Kalakirveen nopea isku sopivan tilaisuuden tullen lopetti taistelun, ja venheestä kuului huudahdus: Hirmuinen!

Ruohikon peto oli nyt poissa. Sen hirmuvalta oli ainiaaksi voitettu rohkean Henterin kuoleman kautta. Kiven ja ruohotupsun väliin alkoi kokoontua särkiä jatkamaan kokoustaan. Vesi oli sameaa äskeisen taistelun jäljiltä, ja kaikki kaipasivat nyt pientä Henteriä, mutta sitä ei ollut enää. Kokouksen luonne oli nyt toinen, ja salakat, muikut, lahnat ja säynävät saapuivat kuulemaan kertomusta Henterin voitosta. Niillä kaikilla oli nyt rauha.

Ehkäpä tohdin nyt käyttää tätä kertomusta avuksi kuvatakseni muutamalla lauseella Herramme Jeesuksen suurta voittoa Golgatan kummulla. Noinhan Jeesuskin teki. Hän antoi kuoleman tulla itseensä, otti syntimme päällensä ja tuli sen tähden ristiinnaulittavaksi. Peto, sielujemme vihollinen, luuli voittavansa, mutta tulikin itse voitetuksi. Sen tuloksena ovat monet saavuttaneet iankaikkisen elämän uskoessaan Jeesukseen. Suuri työ kantaa edelleen suurta hedelmää.

Mutta veden päällä kalamiehen venheessä ja veden alla särkien parvessa tapahtuikin nyt tavattoman yllätyksellisiä asioita. Kalamies oli nimittäin unohtanut ottaa koukkuja mukaansa, ja ainoa sellainen oli nyt saatavana hauen vatsasta. Kohokoukku oli kuitenkin varustettava madolla ja syötillä.

Tukevalla otteella kalamies tarttui saamaansa hauen niskaan ja vetäisi perukkeesta. Nyt tapahtui se, mikä aina joskus tapahtuu pitkää siimaa nostattaessa. Kala nimittäin joskus ”kakasee” syötin koukkuineen ulos ja pääsee karkuun. Perukkeen mukana tuli Henteri ulos hauen kidasta koukku lievästi suupielessä, ja mikä ihme – Henteri potki ja eli! Nälkäinen hauki ei ollut ehtinyt puraisemaan sitä, vaan oli nielaissut sen kokonaan, ja siinä oli Henterin eloonjäämisen syy. Onnellinen kalamies tainnutti saaliinsa ja heitti kauemmas venheen pohjalle. Sitten hän tarttui Henterin niskaan kiinni ja suu virneessä pakisi:

- No, oletpa sinä, särki parka, sellaisessa paikassa käynyt, että nyt totisesti saat jäädä elämään. Otetaanpas paha koukku noin varovaisesti pois suupielestä, noin ja noin ja noin…

Sitten kalamies päästi Henterin veteen. Kieltämättä sen pää oli hetken vähän pyörällä, ja veden alla pysymisessä oli vaikeuksia, mutta sitten se alkoi toipua. Tajunta alkoi selvitä, ja hetken perästä se jo pystyi uimaan ja ryhtyi etsimään parveansa.

Särjet pitivät yhä kokoustaan muistellen Henteriä. Ne saivat nyt pitkästä aikaa huokaista helpotuksesta, sillä niiden vihollinen matkasi kalakukkotehtaalle. Jahvetti parka vain ei tullut enää mukaan, vaan tunkeutui syvälle katumuksen pohjamutaan ja päätti aloittaa talvehtimisen, vaikka olikin keskikesä. Sitä harmitti tavattomasti se, että oli lähtenyt ”uintimäkeen” silloin, kun Henteri jäi taisteluun.

Särkiparvi koko nyt uuden järkyttävän yllätyksen. Pieni, haavoitettu särki nimittäin ui sen läheisyyteen pysähtyen kuuntelemaan sukunsa keskusteluja. Yllättynyt parvi tuijotti kauan tulijaa, ja sitten kuului huuto:

- SINÄ OLET VARMASTI HENTERI!   

- Mistäs te minut tunnette? kysyi saapunut kala tutulla äänellä.

- Äänestäsi ja haavoistasi sinut tunnemme, vastasi parvi.

-  No olkoon, kyllä minä olen Henteri. Kalat ympäröivät Henterin. Sen haavoihin pantiin paljon rakkauden palsamia. Ne alkoivat vähitellen arpeutua, ja sitten päivänä muutamana koko särkien suku, Jahvettia lukuun ottamatta, tuli Hernterin tykö ja esitti:

- Ryhdy sinä meidän johtajaksemme ja kuninkaaksemme. Anamme sinulle vallan käskeä meitä, ja me tottelemme sinua. Kalojen onnen tähden älä kieltäydy tästä. Henteri mietti pitkään ja viimein vastasi: Eivät kaikki, jotka jotakin tekevät, osaa silti hallita. Minulla on täällä pojanpoika Heikki Henteri ja monta nuorta särkeä. Jättäkäämme kuninkaan paikka jollekulle niistä palveluksen kautta hankittavaksi. Olen jo iältäni vanha särkiukko. Kunhan saan välini kuntoon Jahvetin kanssa, niin häviän täältä vesistä köyhän miehen paistinpannuun.

Hyljäten sukunsa esitykset ryhtyi Henteri miettimään keinoa Jahvetin tuomiseksi takaisin toisten joukkoon. Miettiköön niitä sivun kääntämän ajan.

Jaakko Sahimaa