3. Uutta särkien maailmasta - Heikki Henteri

Edellisessä kertomuksessa pääsimme selville siitä, että tehdäkseen tilaa toisille Jahvetti ja Henteri nappasivat kiinni onkeen ja tulivat vedetyiksi ylös kalojen vetisiltä maisemilta. Mitä kaikkea lienevät tuuminetkaan kun loppujen lopuksi tähän päätökseen tulivat? Elämässähän tapahtuu niin tavattoman paljon arvaamatonta.

Tieto johtajakalojen poistumisesta vaikutti lamaannuttavasti särkiparveen. Suuri suru valtasi koko särkien suvun, ja siihen yhtyivät myös lahnat ja säynävät. Kirkkaina helminä nousivat kyyneleet veden pintaan.

Heikki Henteri Särkelä, nuori ja verevä särki, suri myös isoisänsä äkkinäistä poislähtöä. Tämä sulavaliikkeinen särki oli tähän asti pysynyt syrjässä kaikista julkisista johtotehtävistä ja puuhista. Viisas ukkisärki oli kehottanut paljon katselemaan elämää vesien alla ja oikein arvioimaan voimansa, ennen kuin ryhtyisi mihinkään, missä vaadittiin erikoista taitoa. Isoisän varoituksista huolimatta nuori Henteri tunsi vastustamatonta halua maksella haukihirmuisille takaisin monen särkipoloisen, mm. isänsä ja äitinsä, kuoleman. Sitä varten se harjoitteli tavattoman nopeita liikkeitä ja käänteitä. Olisi kai pitänytkin olla itse ukkosalama, joka olisi pystynyt sen tavoittamaan.

Kun itkemistä näytti jatkuvan loputtomasti, terhistäytyi vihdoin viimein Heikki Henteri. Sulavalla liikkeellä se kaartoi sille paikkaa, mistä särjet tavallisesti asiansa esittivät, ja kumarsi ensin vanhan kaartin sinertäväsuomuisia ikäsärkiä. Sitten se pyysi saada sanoa jotakin. Särkiparvi keskittyi kuuntelemaan, sillä niiden joukossa oli sellainen kirjoittamaton laki, että jos joku vaivautui puhumaan, sitä piti kaikkien kuunnella. Puheita pidettiin nimittäin ani harvoin.

Kun puhumislupa oli vanhojen taholta myönnetty, se alkoi puhella:

- Emme me, hyvät veljet, tee oikein kunnon isoisäni muistoa kohtaan, jos tästä itsemme uuvuksiin itkemme. Meidän on jatkettava olemassaolon taistelua ja yritettävä kasvaa rohkeiksi särjiksi, ja näin ollen on myös osattava toimia. Lähettäkäämme vakoilijasärkiä kaikkiin lahtiin, ja missä parhaat ruokapaikat on, sinne pyrkikäämme. Meillä on vielä parvena valtavasti lisääntymisen mahdollisuuksia, kun vain oivallamme, että haukiverkot ja rysät ovat särkien paras linnoitus petokaloja vastaan. Niissä on nimittäin isot silmät, ja särjillä on pienet hartiat. Kuivatkaa kyyneleet, kuomat, ja jatketaan taistelua.

Särjet ryhtyivät kuivailemaan kyyneleitään. Alkoi kuulua supatusta ja muminaa, rykimistä ja suomunkahinaa. Kateellinen silmäkin välähti joukosta, sillä joku jo luuli Henterin pyrkivän johtajan paikalle, joka oli yhä vielä avoin. Henterin matematiikkaa haukiverkon ja rysän suurista silmistä, enempää kuin särkien kapeista hartioistakaan, ei moni näyttänyt ymmärtävän, ja tuskinpa se oli ymmärrettäväksi tarkoitettukaan. Keskustelu pääsi kuitenkin jo käytiin.

- Jalojen isiemme reitit tässä on uitava, puuttui puheeseen Jussi Jahvetin poika Punasilmä, yksi Jahvetin perillisistä. – Ehdotan suoralta kädeltä, että valitsemme itsellemme johtajan Henterin sijaan. Minusta ei tällaista johtajaa tule, koska olen toissilmä, mutta sitä suuremmalla syyllä uskalsin ottaa tämän asian esille. Mitä mieltä olette, hyvät särkiveljet, tästä ehdotuksesta?

Särjet pyyhkivät pois kyyneleitään, ja selvään näki, että edellä mainitut puheenvuorot tekivät hyvän, piristävän vaikutuksen. Vanhatkin särjet heräsivät. Luottamus nuoren polven mahdollisuuksiin alkoi elää niiden mielissä.

Yksi niistä, nimeltään Arpinaama, rupesi puhumaan:

- Jotakin tällaista elämänmerkkiä olen odottanut ilmenevän nuorisomme keskuudessa. Teillä, nuoret, on kaksi tehtävää, joita me vanhat emme enää kykene hoitamaan. Toinen niistä on jo mainittu; - ilman johtajaa, viisasta ja kokenutta, ette selviä, sillä kurittomuutta aina ilmenee. Toinen on se, että tämä ranta on teidän jätettävä, - tila käy liian ahtaaksi ja ruokavedet siten huonoiksi. Olen kuullut, että kaukana täältä on paikka nimeltään Kauniit Rantamat. Siitä paikasta olisi saatava tietoja; sinne tulisi järvemme särkien siirtyä.

- Kuka haluaa tulla kuninkaaksemme? Kuka johtaa meidät sinne? kohahti särkiparvesta kaksi kysymystä.

Sana ”särkien kuningas” oli nostanut innostuneita toiveita monen nuoren särjen päähän. Alkoi syntyä liikettä ja esille työntymistä. Huipuille on aina pyrkijöitä…

- Kuka on parempi kuin minä? sanoi Taneli Itsekehu ja ui paikalle. – Katselkaa pyrstöni sulavia kaarteita ja suomujeni hopeanhohtoista välkettä! Kuka pystyy minut lyömään uinnin nopeudessa!

- Kantokykyä, kantokykyä kuninkaalta kysytään! Kenellä on leveämpi niska ja kovempi pää kuin minulla? sanoi eräs suurikokoinen särki ja ui Taneli Itsekehun vierelle. Tämä särki, nimeltään Paksuniska, oli todella edustavan näköinen.

- Ei sinua, vaan minut kuninkaaksi, kimitti parvesta Iivari Uhkarohkea. – Kuninkaan on uskallettava maistaa onkimatoa ja härnätä luodolla lämmitteleviä haukia.

- Jaha, jahah! puuttui puheeseen toissilmä Jussi Jahvetinpoika. – Ehdokkaita taitaa tulla jo liikaa. Minun käsittääkseni särkien kuninkaaksi pitäisi valita sellainen, joka on kuninkaallista sukua. – Asettukaamme siis Heikki Henteri Särkelä särkien suvun johtajaksi.

- Ei! huusi ruohojen välistä Taneli Itsekehu.

- Ei! karjui Paksuniska.

- Ei! kimitti Iivari Uhkarohkea.

- Eikö minua ole ollenkaan huomattu? nahisi sekaan kookas aatelissärki Wille von Herkkusuu.

- Äänestetään, äänestetään! kuului silloin voimakas ääni särkiparvesta.

Tähän ehdotukseen yhtyi särkien enemmistö, ja kun äänestys oli suoritettu, jakaantuivat äänet seuraavasti:

Taneli Itsekehu oli saanut äänen Taneli Itsekehulta. Paksuniska Paksuniskalta. Iivari Uhkarohkea oli äänestänyt Iivari Uhkarohkeaa, ja Wille von Herkkusuu oli saanut äänen itseltään ja rouvaltaan von Herkkusyömäriltä.

Muu särkiparvi äänesti Jussi Jahvetinpoika Punasilmän ehdottamaa Heikki Henteri Särkelää.

Vaatimattomasti Heikki silloin ui särkiparven keskelle ja alkoi pakista:

- Kieltäydyn toistaiseksi kuninkuudesta, sillä kuninkaan ja johtajan kannukset on lunastettava. – Kunnianarvoisa Arpinaama mainitsi äsken rauhaisan särkien oleskelupaikan, jonka nimi on Kauniit Rantamat. Ehdotan, että me, jotka olimme ehdokkaina, lähdemme yhdessä käymään tuossa paikassa, joka mainittiin. Niistä, jotka palaavat kunnossa takaisin, valittakoon johtaja parvellemme.

Arpinaama ja monet muut särkivanhukset vapisivat liikutuksesta. Usko nuorison tulevaisuuteen sai uutta virikettä. Heikki Henteri Särkelän puheesta oli välähtänyt jotakin jaloa ja kuninkaallista. Jalo ihminenkin aina raivaa tiensä eikä purjehdi toisen lipulla.

Särkien kokous hyväksyi yllättyneenä H. H. Särkelän ehdotuksen, ja niin nuo viisi särkeä lähtivät uimaan poikki suuren selän Kauniita Rantamia kohti hankkiakseen itselleen ”kuninkaan kannukset”.

Mutta olisikohan tuolla särkien maailman tapahtumalla jotakin sanomista meille, jotka kahdella jalalla kävelemme täällä ihmisten maailmassa? Luulisin että on. Nimittäin kaikkien parhain asia ihmisen elämässä on se, että hän tulee tuntemaan Herran Jeesuksen jo nuorena. Usko on tavattoman kallis lahja ihmiselle, ja uskossa oleminen ei ole paikallaan nyhjöttämistä. Omakohtaisen uskon tuomaa sisältöä ei sen saanut vaihtaisi mihinkään katoavaiseen. Mutta uskovaisen pitäisi jo nuorena olla sellainen ”henterisielu”, joka uskaltaa tunkeutua niille ”kuningaskalojen” reiteille, joille hänet taivaasta päin ohjataan, sekä kilvoituksessa että vastuun kantamisessa. Mitä ja minkä kaltaisia nämä reitit ovat, selviää itse kullekin aikanaan, sillä Jumalan johdatus on henkilökohtaista. 

Mutta siellä vedenpinnan alla tapahtui, että särkien kuningasehdokkaat: Taneli Itsekehu, Paksuniska, Iivari Uhkarohkea, aatelissärki Wille von Herkkusuu ja Henteri asettuivat maaliviivalle lähteäkseen lunastamaan johtajan sauvaa. Kunnon särkemme Jussi Jahvetinpoika Punasilmä läsäytti pyrstöllään järven pohjaan vajonneeseen kurkkupurkkiin, ja jono särkiä säntäsi liikkeelle Taneli Itsekehun johdolla. No menköötpä sitten! jatkuu...

Jaakko Sahimaa